Joulu on lapsiperheiden aikaa....

Minä muuten pidin joulusta joskus. Nyt se on vaan päässyt unohtumaan mikä siinä oli niin kivaa.

Tänäjouluna valmisteluina on ihan vaan verhojen vaihtaminen punaruskeisiin ja se oli sitten siinä... Edellisinä vuosina on raahattu kotiin kuusi ja koristeltu. Piparkakkutaloja värkätty liukuhihnalla ja ikkunoihin viritelty kynttelikköjä lähes vatupassin kanssa suoraan linjaan. Kynttilöitä on poltettu ja keittiöliinoista lähtien on ollut joulukuosia... Vaan mites tänävuonna...

Meillä ei ole yhtäkään joulukoristelaatikkoa avattu. Ei ole kynttelikköjä ikkunoissa eikä ainokaistakaan jouluruokaa tehty. Pakolliset lahjat on kyllä ostettu mutta joulu saa nyt pyyhkäistä ohitse ja katsotaan sitten ensivuonna josko jo sitten olis parempi joulumieli.

Enpä olis uskonut että minutkin saa joku asia näin maahan. Kauan sain tapeltua sitä katkeroitumista vastaan, mutta nyt se vaan on ylivoimaista... Mietin tuossa jo pitäisikö mennä ihan ammattiauttajan kanssa taas vaihtamaan sana jos toinenkin asiasta josko vaikka auttaisi.

Mitenkäs se nyt näin suureksi peikoksi pääsikin kasvamaan? Olemmehan vielä nuoria eikä meillä ole vielä kiire, jos muiden sanoihin olisi uskominen. Eikä minullakaan olisi kiire jos joku vaan voisi minulle kristallipallosta näyttää että niitä lapsia vielä tulisi joskus. Vaan kun on tämä epätietoisuus ja pelko siitä että entä jos ei tulekaan?? Tai onkohan se sittenkään edes se pelko vai onko se kuitenkin pettymyksen pelko. Reilu kaksitoista kertaa vuodessa saa kokea maansa mustenevan silmissä mutta toisaalta reilu 12 kertaa vuodessa on toiveikkaampi kuin koskaan. Vuoristoradassakin tulee paha olo pidemmän päälle ihan varmasti ja tylsäksi se muuttuu muutaman kierroksen jälkeen. Erona on vaan se että vuoristorata alkaisi tuntumaan tylsältä eikä ne nousut ja laskut enää niin tunnu kun ne on kokenut... Tässä ne vaan tuppaa kertaantumaan ja muuttumaan pahemmiksi.

Dear joulupukki.... Mulla olis vaan yks toive..... Että päästäis tästä junasta pois seuraavalla pysäkillä....

Tulihan se romahdus sieltä taas...

Olin kovin optimistinen viimekierron ajan koska ensimmäistä kertaa koko yrittämisen historiassa ovulaatio tuli kp 12 kp 18 sijaan ja näin ollen mahikset olivat huimasti paremmat (ehkä?) Edellinen kierto oli mahdollisesti kemiallinen koska testi haamuili ihan pikkasen mutta tää kierto nyt sitten ei haamuillu yhtään ja mensut tuli ihan oikeana päivänään.

Toiveet oli korkealla ja dpo päiviä tuli enemmän kuin koskaan ja aina joka päivä lisää antoi lisää toiveita. Sitten tuli punainen väri ja ei tullut romahtamista... meni toinen päivä... mutta kolmas päivä... VOI ELÄMÄ että oli kamala työpäivä. Koko päivän sain tapella itkua vastaan ja keljutti ihan kaikki mahdollinen. Vihaan joulua, vihaan lapsille ostettavia lahjoja, vihaan koko saakelin perhejuhlaa... Mikä vitun perhe!!

Edelleen tappelen henkisesti sitä ajatusta kohtaan että joku päpivä saan sen plussan ja joudun ilmoittamaan työnantajalle... Se on jostain syystä joku tosi iso peikko minulle. Ehkä eniten pelkään jotain asiatonta kommenttia siitä kuinka olen juuri vasta taloon tullut. Toisaalta hyvä että on tuollainen niin aina kun tulee pettymyksiä voin "huokaista" että tuli sentään taas yksi kuukausi lisää siihen taloon tulemisen ja äippälomalle jäämisen väliin.

Tämä alkanut kierto huipentunee sitten mensujen alkaessa klinikalle soittoon. Sain luvan nimittäin 3kk etuajassa jo sopia ajan sinne hoitojen suunnitteluun. Muutoin olis menny se 2v yrittämisen aloittamisesta ennen kun alkavat hoitoja antamaan. Tämä kierto on myös kolmas clomikierto ja monilla tämä pilleri on auttanut. Minullakin se on ainakin mutu tuntumalla tehnyt hyviä muutoksia... Dpo päiviä on tullut rutkasti lisää ja ovulaatio ainakin nyt viimekerralla aikaistui rutkasti.

Tämän kuun taktiikka on clomit ja asperiinit kalaöljyn ja hiilaritetoisen ruokavalion kera...

Mikäs muus voisi olla mielessä?

No eihän tästä piinailusta pääse mihinkään vaikka kuinka paljon tulis pettymyksiä. Taas on niin korkeella toiveet että varmaan tulee pudotessa nenä kipeeksi ensviikolla.

Nyt siis dpo 10 kinttaalla mennään eikä luonnollisestikkaan mitään käryä mitä tuolla tapahtuu mutta haaveita ja toiveita on ja aika ei meinaa millään kulua. Onneksi viikonloppuna on isot koiranäyttelyt ja paljon tekemistä niin ei ehkä ehdi niin paljoa intoilemaan tästä.

Tammikuuta odotellessa... Tyksiin soittoa ja jatkoja suunnittelemaan sitten vaan. Josko jo keväällä eteenpäin...

Ei niin hyvin hoidettu juttu...

No oli sitten niin turha käynti Tyksissä että oksat pois ja pala latvaa... Alkaa nyt vähän jo kiukku ja turhautuminen laantua mutta aamupäivästä oli vielä sellainen vitutus että silmät ei liikkunu eikä veri kiertänyt päässä.

Tällainen sääntö on kuulemma olemassa, että selittämättömästi lapsettomilla ei  aloiteta hoitoja ennen kun on kaksi vuotta täynnä. ?!?! WHAAAAT!!! Ei ole koskaan tullut missään vastaan! Lääkäri vaan totesi että te voitte nyt mennä hyvillä mielin kotiin ja yrittää luomuna vielä kevääseen ja ottaa sitten yhteyttä huhtikuussa uudelleen niin katsotaan sitten sitä hoidon suunnittelun aikaa.

Siis ei siinä sinänsä mitään että jouduttaisiin odottamaan... Kyllähän tämä tässä venyy ja venyy muutenkin, mutta että tällainen "sääntö" on. Lääkärin ulosanti oli myös surkeaa josta johtuen vielä enemmän menetin hermoni... Ihan turhaan otti mies vapaaksi sen iltapäivän töistään kun oli sitten ihan kokonainen puolituntinen varattu tähän asiaan. Luulin että me ollaan menossa ns. ensikäynnille vaan mepä oltiin vaan menossa kättelemään ja toteamaan että ei tartte puoleen vuoteen vielä teidän tänne tulla.

Ei kuulemma selittämättömille kannata alkaa mitään hoitoja antamaan kun luonnolle pitää vaan antaa aikaa hoitaa tehtävänsä. Johan tässä on nussittu ovulaatiotikkujen tahdissa viiminen 10kk! Ovulaatio tapahtuu joka kierrossa vaan eipä siinä sitten kuitenkaan mitään tapahdu.

Nyt sitten vaan kädet ristiin että yksityiseltä saatu clomikuuri auttaisi tätä suurta luontoa vihdoin onnistumaan. Toista kiertoa mennään ja iloisesti huomaan että ovulaatio on ilmeisesti tässä kuussa tulossa ensimmäistä kertaa tikuttelun aikana AJOISSA!!! Toiveet ja lippu korkeella siis ja kohti uusia pettymyksiä.

Kellekäs sitä kertookaan

Jännitys vaan kohoaa... Tiistaina on se ensikäynti...

Olen ihan melkoisenkin avoimesti kertonut kysyneille että ei ole lapsia tekemisestä huolimatta vielä saatu aikaan ja hoitoja odotellaan yms. Tämä siis omalle äidille, kavereille, tutuille ja tuntemattomillekin jotka ovat jostain syystä tivanneet asiaa. Vaan nyt sitten valotettiin asiaa myös miehen vanhemmille.

Tänään vuorossa oli perinteinen sunnuntailounas ja aikaistettuna joululahjana saimme ilolla ottaa olkavarteemme rokotuksen. Kyseisen paketin ohjeistuksessa kuitenkin luki että ei sovi antaa jos sitä ja tätä ja tota + jos on raskaana tai suunnittelee raskautta. Siinä sitten herjailin piikkikammoisena kaikki kohdat läpi miksi minua ei pitäisi piikittää kunnes tuli vastaan tämä raskauskohta. Köhm... ja silleen....

Anoppi on joku vuosi sitten käynyt meidän vessan laatikossa luultavasti vessapaperirullan etsimisen yhteydessä kurkkimassa ja löytänyt ovulaatiotestipaketteja.... (ja niitä on siellä aika saakelin monta yleensä) Ulos tullessaan oli sitten miehelleni todennut että mites meidän lisääntymisaikeet että ettehän te nyt vielä ja jne. Häät siis takana ja molemmat ollaan  27 ikäisiä joten johan tässä aika alkaa kulumaan. Silloin oli anoppi aika hanakasti lapsentekoa vastaan ja yritti kertoa että nyt ootte nuoria ja teidän kuuluu elää ja mennä ja tehdä.... Mut ei lapsia

Mieheni oli siihen sitten jotain sanonut ja anoppi alkoi pyörtää sanojaan mutta puheenaiheet oli saatu käännettyä muualle ja homma jäi sikseen. Nyt on sitten mennyt taas se vuosi aikaa ja jos kerran silloin meillä jo oli ovulaatiotikkuja ja yritys päällä niin hän varmaan osaa laskea että ei ole ollut ihan helppo projekti tämä tekeminen. Nyt ei tullut sitten mitään kommenttia mihinkään suuntaan edes appiukolta joka sekin silmäili seiniä ja kattoa kun keskustelu aukesi aiheesta.

Toteamus oli vaan anopilta että ei tämä nyt siihen vaikuta jos raskaaksi tulisitte mutta tehosterokote jää kyllä sitten ottamatta aikataulun mukaan mutta eipä sekään niin haittaisi. Totesin vaan että eipä se nyt ole tärpännyt tähänkään mennessä niin tuskin tärppää ihan hetikään... ja juttu jäi onneksi sitten siihen.

On tää niin tätä... Ihan saakelin tyhmää salailua ja puhumattomuutta ja kitumista. Minkä ihmeen takia näiden asioiden pitää olla näin hankalia ja aiheuttaa näin paljon päänvaivaa.

Mulla on unelmana saada jouluaattona tehdystä testistä plussa... Siihen nyt pyritään ja jos ei tänäjouluna niin toivottavasti edes ennen ensijoulua sitten...

Lapsettomuuden jatkumo

Olipa tuossa jokunen päivä sitten radiossa lapsettomuus Vapun puheenaiheena. Siellä oli sitä perinteistä tarinaa ja vähän erikoisempiakin, mutta eihän tuosta keskustelusta kovin syvällistä saatu. Ehkä kuitenkin jokunen lapsellinen sai siitä pientä järkeä lapsettomien kanssaihmisten kanssa keskustelemiseen yms. Minulle kuitenkin tuli tämä raaka asia mieleeni...

Työpaikan kahvihuoneessa oli kerran tällainen keskustelu jossa oli 55-65 ikäisiä naisia eli tämä "eläkeläiskerho" istui siellä taukoaan viettämässä. Koko poppoo pohti firman lapsia odottavia ja lapsia saaneita työntekijöitä. He puhuivat lämpimästi kaikista ja pohtivat miltäköhän siitäkin nyt tuntuu kun on laskettu aika jo mennyt yms. Juttu kääntyi lapsenlapsiin ja niistä jauhamiseen ja tädit kertoivat kilpaa  mitä niiden kanssa on puuhaillut ja kuinka eläkepäivinä sitten sitä ja tätä. Samalla kun minua tietysti ahdisti niin näin sivusta vielä valitettavampaa. Yksi samaan ikäryhmään kuuluva kärttyinen yksinäinen mummo kääntyi kannoillaan ja jätti tauon kesken. Hän ei enää kestänyt keskustelua josta minäkin olin miettinyt poistumista (vaikka olinkin toisessa pöydässä) Jotenkin sen ilmeen nähtyäni tiesin että tämä nainen on tainnut myös jäädä aikoinaan lapsettomaksi.

Silloin tajusin että eihän tämä tähän lopu. Jos on aikoinaan jäänyt lapsettomaksi on se ehkä hyväksyttävissä ja jossain vaiheessa jopa elää taas normi elämää ilman huolia.... Kunnes sitten ne tuttujen lapset alkavat lisääntyä ja tunnetusti kaikki vanhemmat naishenkilöt jaksavat aiheesta kyllä puhella keskenään ja esitellä kuvia. Ja mikä pelottavinta, se ei lopu vielä siihenkään vaan vanhainkodissakin vielä saa katsella kun ne lapsenlapsenlapset tuodaan esiteltäviksi muille mummoille ja papoille. Veistä kierretään taas lisää hauraiden kylkiluiden välissä. Tuska ei siis taida loppua ihan vielä siihen ensimmäiseen asian hyväksymiseen.

Samassa radio-ohjelmassa oli myös hyvä lausahdus simpukan joltain tätskältä. Kerrottiin hyvin kuinka nainen selittää miehelle että sitten kolmannen mikrohedelmöityksen jälkeen hän ei enää jaksa tätä hommaa ja adoptoimme pienen tytön kiinasta, johon mies sitten toteaa että otahan nyt ihan rauhallisesti ja mennään sinne ensikäynnille nyt alkuun. Katsotaan sitten mitä siellä sanotaan.

Samaistun täysin tähän. Itse olen jo käynyt kaikki mielessäni läpi mitä sitten jos ei tärppää siinä tai tässä tai tossa... Toisaalta mieskin otti adoption puheeksi muutama kk sitten kävelylenkillä. Kysyi mielipidettäni ja keskustelimme sijaisperhetoiminnastakin. Ihmeellistä jotenkin puhua noista hyvinkin kaukaisista asioista joita ei jotenkin uskoisi joutuvansa pohtimaan. Eihän minun pitänyt tähän lapsettomuuteen sekaantua mitenkään...

Tajusin taas miten se aika on kulunut

Eilen tuttavani kysyi että joko me otetaan se nöffi. Naureskelin että ehei... ei se mies suostu... meillä on diili, että jos sitä lasta ei kolmeen vuoteen saada aikaan niin sitten saan hommata lattiamatoksi nöffin. Tämän lausuttuani totesin että ei hemmetti! Se kolme vuotta tulee yllättävän nopeasti vastaan! Ensi syksyn pentueesta se periaatteessa voisi jo tulla!

Ensimmäisen yrittämisvuoden aikana sitä pyöristeli mielessään aina eteenpäin niitä yrityskuukausia ja kun sitten se maaginen vuosi tuli täyteen alkoi olemaan lauseena että "yritetty vähän yli vuosi" vaan se kun on jatkunut tähän päivään asti niin shokkinahan se tulee että nyt tulee 2v täyteen muutaman kk päästä. Tämä olisi periaatteessa jo toinen joulu jonka voisimme lapsiperheenä viettää. Hyi olkoon!!

Edellisessä tekstissä kauhistelin että alkaa tapahtua kun mennään julkiselle... Hah... en jaksa uskoa siihenkään enää. Juttuja kun olen kuunnellut niin olisi nopeaa toimintaa jos ennen kesää päästäisiin edes insseihin asti. Clomien popsimisessa on selvästi ollut vaikutusta moniin asioihin. Mene ja tiedä onko se sitten hedelmällisyyden kannalta parempaan suuntaan. Tissit on kasvaneet ja tihkuminen on loppunut täysin. Ovulaation jälkeen on reilusti päiviä ennen kuukautisia eikä menkat ala tiputtelulla enää. Hikoilu oli kyllä jotain ihan järkyttävää ja nyt on tässä kierrossa juur nää hikoilupäivät alkamaisillaan joten pitää muistaa raahata vesipulloa töissä mukana.

Vaaleanpunaisissa unelmissani toivon että tässä kierrossa tärppäis. Se tarkoittaisi että testaus olisi juuri jouluna ja syntymä menisi oman syntymäpäiväni kanssa melko liki. Viimevuonna samaan aikaan ollut kierto sai myös haaveilemaan kovasti.  Johtunee juuri oman syntymäpäivän vuoksi olevasta asiasta. Isäni on nimittäin syntynyt samana päivänä kuin minä joten olishan se hemmetin hauskaa jos toisessa polvessa kävis sama tuuri.

 

Stressihän tässä jo iski

Eipä ole paljoa tullut naputeltua kun stressi iskee. Työ tuppaa viemään kaiken ajan enkä saa tehtyä niitä asioita mitkä ovat roikkuneet jo ikuisuuden tekemättöminä.

Työpaikalla kaikki menee... no joo.... Ihan ok, mutta kyllä tuolla tuo ilmapiiri polttaa kenet tahansa loppuun muutamassa vuodessa viimeistään. Liikaa työtä liianvähälle porukalle eikä minkäänmoista yhteispeliä saatikka johtamistaitoa. Ihmiset tiuskivat toisilleen ja hyvä että eivät pure. Onneksi sentään palkka on tullut ajallaan ja sille on ollut todella tarvetta niin motivaatio säilyy silti. Yksi hyvä tyyppi sentään sielläkin firmassa on, joten joku jonka kanssa vaihtaa pari sanaa työpäivän aikana.

Mietin aloittavani kielikurssin siinä töitä tehdessäni. Koko päivän kuuntelen Jaajoa ja Vappua. Toisinaan yle puhekin voi olla kolme tuntia korvissa kun on pakko kuulosuojaimia käyttää. Olis aika hemmetin hienoa oppia vaikka espanja siinä ns. siivellä.

Lapsettomuusrintamalla ei muutoksia. Nyt on toinen clomikierto meneillään ja ensiviikolla ensikäynti julkisella. Ensimmäinen clomikierto sai taas mielen nousemaan mutta alas tultiin taas kerien ja surkeaahan se sitten oli se ensimmäinen kiertopäivä taas uutta kiertoa.

Terveen paperit sain taasen pumppupuolelta seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Sitten taas ultrattavaksi ja muutenkin hutkitaan lisää.

Aloitin uuden harrastuksen lainakoiran kanssa. Nyt juoksemme tokoilemassa ja keväämmällä alkaa agility. Toivottavasti siitä tulisi hyvää lisäpotkua elämään.

On tässä jotain positiivistakin tapahtunut. Lemmikkirintamalla pesimäkausi meni hyvin ja tuli paljon uusia siivekkäitä. Ne ovat luovutuksessa keväällä ja seuraileminen on todella terapeuttista hommaa. Terveys on ollut ihan ok, ja en ole vielä ainakaan kerännyt mitään flunssaa itselleni. Toivottavasti tulevaisuudessa jaksaisin kirjoitella vähän enemmän niin ei tarvii referoida kahta kuukautta kymmeneen riviin.

Päivisin olen monesti keksinyt todella hyviäkin aiheita pohdittavaksi, mutta jotenkin ne iltaan mennessä aina unohtuvat.

Harppauksia hataralla pohjalla

Noniin... julkiselta tuli vihdoin kutsu kuukausien odottelun jälkeen. On se vaan niin kumma että sitä kiukuttelee kun mitään ei tapahdu ja ei onnistu vaan sitten kun tulee kutsu ja tietää että alkaa tapahtua niin sehän se vasta jännittääkin. Hyi olkoon että oudoksuttaa aloittaa hoidot ja tekemällä tekeminen kun pelkään jopa että onnistutaan...

Joku päivä sitten tuli dokkari "lapsi pilasi elämämme" joka oli hyvinkin raflaavasti nimetty ja kuvauskin oli sellainen että monikaan lapseton ei sitä varmaan vaivautunut katsomaan, vaan sisältö oli juuri sitä mitä itse ajattelen. Siinä oli perheitä joille lapsi oli tullut toisille helpommin ja toisille pitkien hoitojen jälkeen. Isot odotukset lapsiperheen ihanuudesta oli ajanut yhdenkin pariskunnan eron partaalle pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen.

Itse melkein 100 varmasti kuulun siihen turhautuvaan sorttiin joka ei lepertele vastasyntyneelle mukavia vaan odottaa että se vähän kasvaisi ja rupeaisi tajuamaan jotain. En tiedä mitään niin ahdistavaa ajatusta kuin 24/7 huutava pieni lapsi joka ei tyydy mihinkään ja juuri sellainen minä olen ollut pienenä ja iloisesti häiden jälkeen anoppi paljasti miehenikin olleen hermojenvenyttäjä pahimmasta päästä mitä on nähty. Ohjelmassa oli monta perhettä ja osa heistä oli juuri vauvaikään tuhrautuneita mutta oli siellä sitten uhmakkaidenkin lasten väsyneitä vanhempia.

Kyseinen ohjelma muistutti minua vahvasti siitä ajasta jolloin ei sitä lasta vielä yritetty. Olin päättänyt että ne lapset tehdään jossain vaiheessa vaikka niiden perään en niin olisikaan (toki haluan lapsen mutta en ole koskaan omannut vauvakuumetta... en edes nyt vaikka lasta on pitkään ja hartaasti toivottu) Tiesin että edessä on ne raastavat vauva-ajat joista ehkä juuri ja juuri selviän. Mitään kiirettä äidiksi ei ollut.... Vaan ehkä tämä on luontoäidin tapa muuttaa minun ajatusmaailmaani. Lapsen tekemisestä nimittäin tuli hyvinkin nopeasti pakkomielle ja suoritus muiden asioiden joukossa...

Kun ehkäisy jäi pois olin ihan varma että tärppää samantein koska muillakin perheessä tuppasi niin käymään... Ensimmäiset kuukautiset oli pari viikkoa myöhässä ja olin jo lähes kauhuissani että oliko tämä yrittämisen ilo tässä eikä alkuunkaan vielä päästy (haave oli että pari kolme kk saisi yrittää ja sitten tulisi yllätysplussa... vähän väsytystä ensin siis) Vaan sitten meni puolivuotta.... ja vuosikin tuli yllättävän nopeasti täyteen... ja senkin jälkeen vaan kuukaudet viuhuivat ohi.... Alkoi unohtumaan se "pelko onnistumisesta" :D Jos näin voi sanoa.... 

Nyt on sitten se uusi työ... vakituinen paikka.... vakituinen palkka joka on myös kiva juttu :D Ahdistaa jotenkin ottaa tämä seuraava askel kun se luultavimmin tuottaa plussan jonka jälkeen häpeillen koeajallani joudun ilmoittamaan että jaahas... tää ämmä tästä lähtee sitten puolen vuoden päästä tai sitten juuri kun on vakinaistettu koeajan jälkeen.... Olisiko se sitten reilua? Helppoa se on sanoa että "No mutta se on elämää" vaan kun hävettää.... Pakko on kuitenkin ihmisen töitä tehdä ja lisääntyminen on hoidettava joskus alta pois... Etukäteen en voi työnantajalleni kertoa koska fuduthan se antaisi ilman muuta... (koeajalla on helppo potkasta pihalle vielä)

Toisaalta mies on myös tätä lasta odottamassa... Hän ei juuri asiaan ajatuksiaan laita mutta ajoittain ottaa puheeksi että kun ei tärppää ja on hoitoihin kannustamassa. Pitäisiköhän sitä venyttää vielä puolella vuodella eteenpäin vai onko se sittenkin vaan huono asia? Nämä ovat hankalia kysymyksiä ihan oikeasti... Pieniä ihmiskunnalle mutta suuria ihmiselle... Luontoäiti kun nämä ratkaisisi niin siinä ei olisi mukisemista mutta jos se pitää lääkärin avulla ratkaista niin siitä jotenkin tulee vielä syyllisempi olo...

Ei auta tämä jahkailu.. Minä painun nyt töihin pähkäilemään asiaa seuraavaksi kahdeksaksi tunniksi.... eiköhän se siitä se ajatus kypsy... Joskus...

Lääkäriaika on kuitenkin vasta joulukuun taitteessa ja sitä ennen kokeillaan ilmeisesti yksi inssi yksityisellä jos aikaa vaan on.

Ongelmista suurin....

Tänään töissä koin yllätyksen... Samaa työtä eri vuorossa tekevä tätskä käy myös lapsettomuushoidoissa... Tai siis minähän en käy vielä hoidoissa mutta hän pääsi tiensä päähän asti jo :( Surkean näköinen nainen oli vastassa kun tulin töihin ja hetken jutustelun jälkeen hän kertoi olleensa sairaslomalla koska oli ollut munasolupunktiossa. Ja naamailme oli synkkä koska yhtään solua ei oltu saatu talteen ja olin myös annettu ymmärtää että niitä ei saataisi muillakaan hoidoilla sieltä tulemaan...

Surkeampaakin surkeaa hänen osaltaan ja voin vain pahoitella, mutta jotekin sain siitä itselleni jotain. Ensimmäisiä ihmisiä jotka ihan livenä tiedän käyvän läpi näitä juttuja juuri nyt. Hänelle toki on turha ruveta enää asioista puhelemaan kun kerran tie nousi pystyyn, mutta kuitenkin.

 

Olen tässä muutaman piiiiiiiiiitkän ja tylsän työpäivän miettinyt ihmisluontoa. Miksi pitää kaikesta tehdä niin hemmetin suuri asia?? Minkämoinen elämäntilanne ihmisellä ikinä sitten onkin, se saa aina pienen ajan päästä nostettua jonkun ongelman ylitse muiden ja sitten se alkaa valtaamaan alaa ja lopulta kasvaa kerrostalon kokoiseksi ongelmaksi. Miksi joku ongelma on sitten niin suuri jollekin... no koska se on hänen oma isoin ongelmansa.

Toisilla on hirmuisen suuri ongelma kun takapuoli on tietyn levyinen tai tissit liian pienet tai suuret.... Se on niin suuri ongelma että sen eteen ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa ja jopa hinnalla millä hyvänsä. Ulkopuolisesta se näyttää tyhmältä mutta se on oikeasti todella iso ongelma juuri tälle ihmiselle. Sitten on esim yh-äiti kahden lapsen kanssa ja raha on tiukilla... Se on tiukilla mutta elämästä sillä rahamäärällä juuri selviää... Siitä kasvaa kuitenkin ylitsepääsemätön ongelma ja seinät kaatuilevat päälle vaikka tilanne ei oikeasti ole paha eikä uhkaava... Se nyt on sen äidin pahin ongelma ja se on silloin valtava. Sitten tulee perhe jossa lapsi sairastuu ehkä jopa parantumattomaan sairauteen ja toki se on perheelle katastrofi. Kaikki persauksen levenemiset ja rahatilanteen pienuudet surkastuvat ja isoin ongelma valtaa korkeimman korokkeen ja jopa lähisuku saa sen saman mörön omaksi ykkösekseen.... En tiedä saako ideasta tolkkua mutta MIKSI ihmisellä pitää aina olla joku ongelma. Jos ei ole isoa tarjolla tai edes tuttavilla ei ole isoja ongelmia tarjolla niin sitten aletaan luomaan niitä vaikka tyhjästä.

Olkoon alkanut viikko ongelmaton ja mukava.....

Kolme kirjettä

Tänään oli postissa kolme kirjettä minulle.... Kaikki koskivat terveyttä joten tunnen itseni erityisen sairaaksi :D

Ensimmäine oli lapsettomuusklinikalta ja sieltä tuli lappu että oli taas jotkut arvot ihan ok ja ei syytä lapsettomuuteen.

Toinen oli työpaikan terveystarkastuksen lappu jossa kerrottiin että ämmä on ihan ok tekemään töitä... (huh... minähän jo pelkäsin)

Kolmas oli sitten vähän isompi nivaska... Ne oli tyksiin.... Nyt olisi sydämen magneettikuvaus parin viikon päähän ja kyseinen toimenpide ei ollutkaan mikään ihan hepponen. Olen joskus ollut aivomagneetissa ja sinne vaan mentiin makoilemaan ja vähän tuntu päässä jännältä ja se oli puolessa tunnissa ohi. Nyt on sitten kanyyliä ja merkkiaineita niin pillerin kuin suonensisäisessäkin muodossaan jonka jälkeen sitten kuvaillaan ja otetaan vielä verikokeita.... Seuraavana päivänä holteri joka tarkoittaa että koko yläkroppa täyteen lappuja ja kaapelia ja kainaloon kannettavaksi valvuri joka rekisteröi koko päivän ja yön sykkeen. Kuukausi siitä lääkäriaika kuulemaan tuomiota....

No ei tuo kolmas nivaska olisi mitään muuten, mutta kun olen siellä uudessa työpaikassa koeajalla niin milläs helvatilla mä selitän tuon parin päivän säätämisen ja varsinkin kun kyse on vielä sydämestä. Olen tässä miettinyt josko kertoisin että on vanhan vaivan kontrollikäynti vaan ja vie kahdesta päivästä siipaleen ja kun kerran on vuorotyö niin voisin tehdä jotain toista vuoroa ne päivät (näin toivonkin että käy koska molemmat operaatiot on niin helppoja että pääsen jatkamaan päivää sieltä päästyäni normaalisti.

Katsotaan josko huomenna saan pomon jostain sen verran kiinni että ehdin nämä päivätoiveet hälle ilmoittamaan.... Sitten vaan toivotaan että ei tule mitään pahoja tuloksia kummastakaan... Tai no holterista tulee kun on aina tullut mutta tuo magneettikuvaus on se suurempi pelko. Jos sieltä jotain tulee niin se on aina paaaaaaha paha juttu. Viimeksi on ultrattu sydän niin oli vasen kammio hiukka laajentunut... Ja se oli pari vuotta sitten. Toivottavasti ei ole tila pahentunut....

Miten olla parempi ihminen osa 1

Olen kärkäs, olen turhan neuvovainen ja tuppaan olemaan aika hanakasti oikeassa. Olen liikaa äänessä ja yritän olla liikaa muiden kanssa puheissa. Pyrin saamaan muut hyvälle tuulelle, mutta ne pitävätkin minua idioottina.

Tyhmä en toivottavasti ole ja siksi mietinkin jatkuvasti miten olla parempi ihminen. Mieheni on uskomaton. Hän avaa suunsa ja saa kaikki ihmiset lapsista vanhuksiin rakastumaan itseensä ja sitä ei pysty ketään kiistämään. Miten helvatissa hän sen tekee?? Joillakin se on vaan sisäsyntyistä ja jotkut muut saa sammakkosuun, mistä tuppaa tulemaan jos jotakin rupikonnaa ulos.

Tänään kuitenkin tein suuren oivalluksen yhden asian suhteen. Jos haluaa olla edes siedetty persoona, kannattaa puhua niin, että yksinkertaisempikin keskustelukumppani tuntee itsensä tasa-arvoiseksi keskustelussa ja että ei ainakaan tyhmäksi. Tämän arvokkaan oppitunnin antoi eräs vanhempi työntekijä uudessa firmassa missä olen töissä. Olen jo muutaman päivän joutunut viettämään taukojani niin että hän on ainut taukohuoneessa samaan aikaan ja tietysti muutaman sanan olen kohteliaasti yrittänyt vaihtaa. Vaan sanonpa mitä tahansa, niin saan aina suuni avattuani hakata henkisesti päätä seinään koska tunnen itseni ihan teini-idiootiksi joka ei ymmärrä yhtään mitään eika osaa minkäänmoisesti käyttää kommunikoinnin välineitä. Hän vaan saa minut tuntemaan itseni niin kovin tyhmäksi ja vieläpä niin eleettömästi. Otan oikein projektiksi jotta saan selvyyden mikä siinä olemuksessa sen aiheuttaa, mutta menen suorastaan lukkoon jo kun näen tämän persoonan.

Hän saa minut vajoamaan sinne lapsuuden ja teini-iän väliseen itsetunnottomaan maailmaan. Ikäähän minulla on (HUI SENTÄÄN) pari vuotta vajaa 30. Oikeasti hän ei sano mitään sellaista vaan se elehdintä, katsekontaktin välttäminen, huomiotta jättäminen, selän kääntäminen ja eniten ehkä se että puhuu iloisesti "tuttaville" mutta minulle puhuu puoleen ääneen.

Uuden työpaikan muutkin suhteet ovat kuralla, mutta ne ovat siellä keskenäänkin huonoja. Joudun taistelemaan tauoistani koska kukaan ei minua meinaa tauottaa enkä syytä... Työtehtäväni on AIVAN PERSEESTÄ verrattuna niihin vapaanpiin hommiin. Joudun kuitenkin joskus käymään syömässä ja pissalla ja näin ollen on pakko saada joku auttamaan. Eilen jouduin laittamaan lapun kaulaan kun ei kukaan ottanut kuuleviin korviinsa aneluitani. Kirjoitin että "haluaisin päästä ruokatunnille". Onneksi sitten pääsinkin mutta minut vapauttanut tytsy oli kyllä taasen niin hapan että oksat pois. Olen kiittänyt ja kumartanut ja kiittänyt työpäivän jälkeen uudelleen ja yrittänyt olla niin avulias muille kuin vaan on mahdollista ajan puitteissa. Helvatti että tollaseen kanamaailmaan on vaikea mennä sisään kun nokkimajärjestys on ennestäänkin sekaisin.

Olen parempi ihminen joka ikinen kerta kun keksin miten voin itseäni parantaa... Vielä parempi olisi jos vielä muistaisin nämä asiat kun tilanteet tulevat eteen. Vaikeinta minulle on se että kerron paljon itsestäni. Kerron ihan liikaa itsestäni vaikka olen päättänyt että en kerro kenellekään mitään. Kohta huomaan taas pölpöttäväni jotain asiaa sellaiselle kelle se ei kuulu. Tämä on jo melkeen sairauden luokkaa.... Onhan se totta että elämäni on melkoista myllerrystä ja minulla on paljon sellaisa asioita joista pitäisi päästä puhumaan jonkun kanssa, vaan en raaski kavereitani tai heidän korviaan siihen tuhlata joten menen patapää puhelemaan vieraiden kanssa....

Huomenna yritän taas kovemmin!! :)

kp1

Jaahas... Jostain se on aloitettava niin aloitetaan sitten tästä lapsettomuudesta. Häät oli ja meni ja miehen kanssa oltiin päätetty että naimisiin ja sitten samoihin aikoihin ehkäisy pois ja TÄDÄÄÄÄÄ meistä tulee perhe! "Sä sano uuuuu, mä sanoo aaaaa... ja siitä tuli vauva" HAAAHAAA! Joku väitti minua pessimistiksi mutta tässä asiassa olin ihan varma että se onnistuu heti tai ainakin parin kk sisällä koska koko suku on helposti sikiävää. Olin siis hyvin positiivisilla mielin ja heti jäikin kuukautiset tulematta, mutta olikin vaan kroppa sekaisin vielä hormonaalisista ehkäisyistä... Sitten meni kuukausi, toinen kolmas, kymmenes kohta meni vuosi ja sitten puolitoista.

Niin on löytynyt kohdusta myoomaa joka ei sitten siellä enää operaatiossa ollutkaan. On bongailtu ovulaatioita joka samperin kuukausi ja käytetty kevyitä lääkkeitäkin, mutta eipä auta. Nyt on edessä se pelottava hetki kun pitäisi oikeasti sitten lähteä hoitoihin. Tutkimukset on hutkittu jo ennen kesää ja molemmilla koneistot on toimintakunnossa. 

Tunnen olevani jossain välitilassa... Olen lapsettomuudesta kärsivä, mutta en vielä hoitoja aloittanut. En oikeen kuulu mihinkään ja mitään ei ole tehty mutta silti jo ahdistunut että ei se tule koskaan ja ei ne hoidot tehoo kumminkaan. Huomasin jo kuukausia sitten että minussakin alkaa se lapsettoman katkeruus sikiämään vaikka niin vannoin että se ei mene niin. Kuukausi kuukaudelta on pahempi isku aina kun joku ilmoittaa olevansa raskaana tai kuulen että joku on taas raskaana. Telkkari syytää raskaus, synnytys ja lapsenteko-ohjelmia minkä kerkiää, Ikea käynnit saa voimaan pahoin ja kotiin tullessa pääsee yleensä itku.

Nyt olen sentään jo antanut itseni luvan itkeä, mutta ehkä se katkeroittaa minua vielä lisää ja nopeammin.

Tämäkin kierto sai sitten taas tänään alkunsa ja katsotaan ehditäänkö me nyt sitten tähän kiertoon jo aloittamaan jotain (epäilenpä että ei). Tähän kiertoon osuu myös sydämen magneettikuvaus jota on odotettu vähän turhankin monta kuukautta. Ongelmia on siis myös pumpun ja kilpirauhasen kanssa....

Otetaan nyt sittan alkuun vielä työkin, eli aloitin kk sitten 3vuorotyön joten kroppa vetää ihan solmuun tästäkin syystä. Kello 03 herätykset eivät ole ihan mun juttu ja kaikki on ihan sekaisin. Päivävuoro vie koko hemmetin päivän ja iltavuoroihin en oo päässy vielä käsiksi ja tuskin pääsenkään uutena työntekijänä. Uusi raskas fyysinen työ verottaa voimia ja vielä kun sivussa olen yrittäjä ja pyörittelen osittain kahta toimialaa niin onhan tässä hiukka liikaa asiaa yhdelle emännälle.

Toivottavasti tämä valittava ja nirisevä ämmä saa edes joskus tarpeeksi positiivisia asioita kerättyä kasaan niin alkaa aurinko paistaa risukasaankin. Lupaan laittaa yhden kategorian pelkästään hyville uutisille ja sitä selaamalla toivottavasti saan jotain positiivisuutta persoonaani.