piikkejä piikkejä piikkejä!

Kolmas piikki nirahti mahanahan läpi tänään. Ensimmäisen kanssa sai tehdä kierroksia ympäri kämppää useamman kerran ennen kun sen sai tällättyä nahan läpi. Jännitti ihan vietävästi ja jälkeenpäin oli jalat ihan velliä... Toinen meni jo paremmin mutta ahdisti edelleen....

Nyt tänään tää kolmas meni jo mitään panikoimatta läpi nahasta, mutta vieläkin liritän sen itse aineen ihonalle niin turkasen hitaasti että menee ikä ja terveys. Pitää oppia vaan se oikea painamistekniikka niin saa sen vähän nopeemmin truutattua mahaansa. Pelkään vaan että se sattuu vähääkään tai tuntuu epämiellyttävälle, niin saan siitä sitten kehiteltyä jonkun pelkotilan taas itselleni... Parempi siis hitaasti.

Menopurissa on hidasta myös tuo sekoittaminen kun pitää avata lasiampullia ja vetää neste ruiskuun, ruiskuttaa se jauheampulliin ja taas imeä se ruiskuun... Sitten vaihdetaan piikki ja sen jälkeen vasta pääsee pistämään.

Kolmas päivä on nyt siis takana ja vielä pari ennen ultraa. Sivuoireina on tullut selkeesti pahoinvointia. Nieleskelen jatkuvasti ja on etova olo... Nenästä myös valuu vettä  kun on oikeen heikko olo. Muutoin vielä ihan jees...

Pelkään vaan että ultrassa siellä on liikaa muniksia ja ei päästä inssiin asti. Isäntä on myös työmatkalla just pahaan aikaan kaks päivää ja tuurilla inssi osuu just niihin päiviin. (joten on hänen pakko ajaa vaan eestaas)

Eipä tässä sen kummempia... Olen kovasti ylpeä itsestäni että olen pystynyt piikittelemään noin hienosti. Pregnyli voi tuottaa jo enempi ongelmia kun se kuulemma kirvelee ja pitää laittaa ilmeisimmin myös lihakseen... eli jonkun muun heiniä.

Höpöhöpöpäivä!

Ihan järkyttävä kertomisen tarve ja puhumisen pakko... Vaan kun ei ole ketään jolle kertoisin tai juuri ketään jota jaksais kiinnostaa! Pakko siis tulla tänne purkamaan kaikki mahdolliset asiat niin on purettu nekin energiat johonkin.

Tai siis mitään uutta kerrottavaahan ei ole mistään asiasta. Kaikki tuli jo keskiviikkona kirjoiteltua, mutta nyt tämä vaan konkretisoituu jotenkin tämä vuoden odottelu, että jotain alkais hoitorintamalla tapahtumaan. Yllätys piikittelyn aloittamisesta sai minut ihan tolaltani ja olen innoissani tietysti siitä että mennään täysillä eteenpäin ilman hissuttelua ja ajan kuluttamista, mutta toisaalta niin häkeltynyt että oksat pois.

Miehelle tietysti tuli tämä aloituksen nopeus myös ihan puskista ja en osaa edes kuvitella mitä siinä pienessä mielessä nyt liikkuu. Tänään joutui kesken työpäivän painumaan verikokeisiin koska ne on oltava tehtynä ennen inssiä. En myöskään osaa ajatella mitä hän tästä päässään miettii.

Lueskelin vanhaa simpukan lehteä tuossa lääkäriä odotellessa ja koko lheti käsitteli lähes pelkästään lapsettomuutta miehen näkökulmasta. Montaa miestä siinä oli eri artikkeleihin haastateltu ja itselleni jäi päälimmäiseksi käsitys siitä että miehet ajattelevat tämän olevan naisen pakkomielle ja taistelu oman biologisen pakkonsa kanssa. Näinhän se varmasti miehen näkökulmassa onkin. Omassa päässäni taasen käyn tätä taistelua hänen puolestaan, sillä hän on enemmän meistä se joka pehreen ympärilleen haluaa ja minä tietysti myös, mutten ehkä ole niin lapsien perään. Tietysti tämä lapsettomuus on vääntänyt minunkin päänupissani muutaman nappulan kaakkoon ja lapsi on muuttunut pakkomielteeksi ja elämän edellytykseksi, vaikka se ei sitä ole koskaan ennen ollut.

Ennen yrittämisen aloitusta kyselin monelta tuttavapiirin äidiltä, mitä on vauvakuume, ja miten se päätös lapsen hankkimisesta on heillä mennyt. Itse kun en kokenut minkäänlaista vauvakuumetta, enkä haikaillut sitä lapsiperheen arkea. Tiesin kuitenkin että lapsia haluan elämääni, mutta minulta puuttuu se "oi kun ihana vauva tai lapsi" vaihe päästäni kokonaan. Tiedän mitä on koirakuume, ja se että haluaa eläimen elämäänsä ja hinkuaa sitä mielessään jatkuvasti ja selailee kasvattajien sivuja yms yms. Minulla ei ole sellaista lapsen hinkua. En tykkää vauvojen naamoista (en pidä niitä suloisina) Toisaalta en ole koskaan tykännyt leikkiä nukkejen kanssa... Ehkä olen vaan vinksahtanut päästäni.

Pitäisiköhän minun mennä vaan jonnekin nuppitohtorille paasaamaan näitä omia ajatuksiani ulos pääkopastani... Se voisi sitten nyökytellä ja kertoa että nämä on ihan normaaleja ajatuksia joita ihmisillä toisinaan päässä pyörii... Ehkä säästän ne vaan niihin julmetun kalliisiin piikkeihin. Optimisti ottaisi sen viiden ampullin pakkauksen, mutta taidan pistää rahat likoon ja ottaa sen kymmenen setin samaan syssyyn ja olen reaisti. Onnistumisprosentii on kutienkin siinä 10-20% luokkaa eli ei kovin suuria odotuksia passaa nostaa.

Nyt sitten vaan auto lämpeemään ja kohti apteekkia... Huomenna se uuden elämän tavoittelu sitten taas alkaa!

Nopeaa toimintaa tyksiltä!

Uhhuh! Kävin tänään hoidonsuunnittelukäynnillä ja sain mukaani säkillisen piikkejä ja inssi heti tähän kiertoon!!!! HERTTINEN!!!

Hienoa sinänsä että ei tarvitse kärvistellä pidempään tässä aloituksessa, mutta ihan täysin tuli puskista tuo pistoshoito, vaikka ovuloin normaalisti.

Nyt sitten opiskelen piikittelyä dvd muodossa ja kauhistelen tulevaa. Ilmeisesti tulen oppimaan piikkien sietämisen lähipäivinä. Pakko...

Nyt voisi varmaan alkaa pian keräämään sitä hinta-arviota tulevalla lapsukaiselle. On tähän projektiin jo useampia satalappusia mennyt ja tulee varmasti menemään vielä. Pelkästään yhden kierron piikit tulee maksamaan reilu150e

 

Eli suuri iso iloinen yllätys oli tämä nopea eteneminen. Olin mielessäni miettinyt että jos edes ennen kesätaukoa päästäisiin kerran inssiä kokeilemaan... Ja eteenpäin siitäkin oli puhetta. Olin ihan varma että vetää täydet 6 inssiä ennen kun on ivf jonoon mahdollisuus päästä ja sekin on jossain paikoissa jopa puolen vuoden jono. Tämä kuulemma etenee nämä neljä inssiä (ei ilmeisesti pysty joka kiertoon tekemään) ja sen jälkeen on n. 2kk jono ivf suunnitteluun jonka jälkeen se toteutetaan heti seuraavasta sopivasta kierrosta.

Eli en siis ole odottamassa niitä ivf hoitoja vaan paksuunnun mieluiten tietysti tästä ensimmäisestä inssistä, mutta jos ja jos ja jos ei onnaa niin pessimistinä mietin että pääsisin ekan kerran ivf hoitoon vasta kun on jo kolme vuotta täynnä yritystä.... Vaan eipä tällä vauhdilla :D 

HAPPY HAPPY HAPPY :D

Negatiivista... negatiivista... varokaa.

Taas näitä aamuja... Ranteet auki tai ainakin pää takasin tyynyyn ja peitto korviin. Viduttaa, ahdistaa, ketuttaa, raivostuttaa. Alakulon määrällä ei ole rajoja, eikä tulevaisuuden näkymissä valoja päällä.

Suomeksi siis uus kierto alko ja sapettaa niin vietävän jäätävän paljon. EI JAKSA ENÄÄÄÄ!!! Ja vastahan tää sonta on alkumetreillä. Hoidonsuunnittelu keskiviikkona ja se mua pelottaa kaikkein eniten. Mitä se nirisevä pää kenossa oleva lekuri mahtaa nyt mussuttaa... Että luomuna vielä kolmaskin vuosi?? Kun on NIIIIIN hyvät mahdollisuudet ilman hoitoja.... Eihän teillä ole mitään vikaa edes.

Muutama viikko sitten kuulin sukulaisen plussasta ja heillä oli yritystä pitkään takana. Jotenkin en osannut siitä mitenkään iloita, mutta toisaalta ei se nyt niin pahakaan ollut kun heillä on ekaa tehty ikuisuus ja nyt tämä toinen sai piiiiitkän yrityksen jälkeen alkunsa. Hämmästyin vain kovasti kun niin ajoissa ilmoittivat kun viikkoja ei ollut vielä kasassa edes kymmentä mun laskuopin mukaan.... Nooooh... Viimeviikolla tuli sitten ilmoitus että meni kesken.... Ja se reaktio minussa oli vielä pelottavampi.... En tuntenut juurikaan myötätuntoa.

Minusta on siis tulossa psykopaattihirviö!! Juuri se katkeroitunut ämmänketale joka ei pysty enää suhtautumaan mihinkään lapsiin liittyvään niinkuin normaalit, vaan vajoaa omaan itsesääliinsä ja myrkyttää mielensä omilla rumilla ajatuksillaan jotka pyörivät pääasiallisesti oman navan ympärillä.

Kohti uusia pettymyksiä...

Näin se sitten taas vaan meni.... Neljäs clomikierto huipentunee pian vuotoon kun tänään jo alkoi tiputtelu.

Takana on kolme kuukautta matalahiilarista elämää... Olomuoto on keventynyt nelisen kiloa (tai no viis) mut se ei ollu itse tarkoitus vaan tarkoitus oli saada itsensä paksuksi.... Ei laihaksi...

Vuoden eka kierros vedettiin ilman clomeja ja nyt toinen niiden kanssa. Taas tuli ultrattua ja kaik oli niinku oppikirjassa kerrotaan. Näin jopa hyvän enneunen jonka jälkeen olin varma että tärppää tässä kierrossa, mutta eipähän tarvii pelätä noitarovioitakaan kun ei ole ennustajan kykyjä.

Keskiviikkona on hoidon suunnittelu vuorossa ja hiukan ahdistaa mitä se perkulaan nihilistilääkäri mahtaa sanoa.... Että mennään nyt kolmas vuosi alkuun inseminaatioilla ja katotaan sitten josko alettaisiin rankempia hoitoja suunnitella syksymmällä? Jurkele...

Miksei mussa voi olla jotain vikaa minkä vois ehjätä?? Miksi pitää olla lapseton vailla syytä??

Aika matelee kun ei odota, mutta odottaa...

Minä olen jakomielitautinen (oma diagnoosi)

On kaksi ajatusmaailmaa jotka vuorottelevat luultavasti kierron mukaan. Toinen on se "eihän tässä nyt mitään, kun ollaan vielä alle 30v ja ei takana ole vielä montaa vuotta ja hoidotkin ovat vielä suurimmaksi osaksi kokeilematta" ja toinen on sitten se "elämäni on tuhoon tuomittu. Olen maho lehmä ja pian tuo aviomieskin hylkää minut koska hänelle lapsi on kaikki kaikessa"



Nuorempana vajosin melkoiseen masennukseen, josta pääsin lääkkeillä ylös muutamassa kuukaudessa. Sen jälkeen olen oppinut tunnistamaan ne merkit ja pelkäänkin aina ajoittain luisuvani takaisin sinne kuilunpohjalle. (mutta onneksi tiedän jo että siihen on lääkkeet ja apu) Kuilun reunoja kohottaa joka ikiset kuukautiset ja lähipiirin sikiävät ihmiset. Naamakirjaa en uskalla oikeen edes availla kun kaikki vanhat kaverit alkaa olemaan lapsellisia jo.



Sain tämän kierron alussa vihdoin purettua tunteeni miehelle. Kerroin hylkäämisenpeloistani ja siitä kuinka rankasti tilanteemme koen vaikken sitä hälle ole näyttänytkään. Olotilani parani ihan mielettömän paljon ja toivottavasti pysyisi tällaisena ainakin jokusen hetken. Omiaan fiilistä laskemaan on taatusti julkisen puolen hoidonsuunnittelukäynti, joka on tämän kuun aikana.

Neljäs clomikierto on nyt menossa ja ovulaatiopäivät juuri takana. Peli on taas pelattu tältä kuukaudelta ja nyt sitten tuloksia odotellessa.