Päädyin PELA:n järjestämälle tukiperhe kurssille mieheni kanssa. Löysin tieni sinne jonkun bannerin kautta ja mies oli heti myös mukana ideassa. Tuttavalapsia täällä onkin viikonloppukylässä käynyt mutta nyt voitaisiin tehdä hyväntekeväisyyttä ja saada itse samalla jotain säännöllistä toimintaa elämään. Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu on kyllä aikaa antaa poiskin.
Lastensuojelu onkin sitten hyökkinyt naamalle viimeisen parin viikon laikana ihan liiaksikin. On tullut telsusta tuo Ikuisesti Sinun dokkari (löytyy vielä arenasta) On tullut radiosta ja telsusta ohjelmaa toisensa perään lasten huonosta kohtelusta. On jatkuvaa juttua perhesurmista kun vanhemmat ovat ajautuneet umpikujiin elämässään. Kuinka ei lastensuojelu ole päässyt kaikkiin väleihin kiinni. 6h lastensuojelun sossusedän juttuja kuunneltuani olen täysin myyty ajatukseen, että voisin tässä asiassa ruveta auttamaan. Vastaan tuli myös silmiä avaavia todellisia asioita, joita ei ole ennen noilla sanoilla tajunnut ajatella.
Adoptio, joka on kuitenkin päässä joskus liikkunut myös kansainvälinen muoto siitä. Nyt olen melko varma että en siihen lähtisikään. Asia ei tietystikään ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteittäin ymmärrän pointin. Kansainvälisen adoption kautta tulleiden lasten taustaa ja kohtelua ei pystytä sanomaan koskaan kovin varmaksi. Traumat joita he ovat kokeneet ovat vanhemmalla iällä täysin unohdettuja, mutta vaikuttavat edelleen käytökseen ja mieleen hyvinkin vahvasti eikä niitä päästä työstämään kun ei ole tietoa. Sen sijaan suomalaiset huostaanotetut lapset ovat hyvinkin "tutkittuja" ja näiden lasten auttaminen kaikin mahdollisin keinoin on helpompaa ja asiaan päästään kiinni välittömästi jo ennen kun pahoja oireiluja pääsee tulemaan. Tiedot lapsen terveydestä on myös paljon kattavampia niin henkiseltä kuin fyysiseltäkin puolelta.
En kuitenkaan lähtisi sijaisperheeksi kovin helposti... Kamalan vaikeaa on ajatella että luopuisin työstäni (josta en kyllä pidä) ja keskittyisin hoitamaan "perhettä" joka voitaisiin minulta viedä minä hetkenä hyvänsä.... ja lopullisesti... Se että kestäisi rankan ja traumatisoituneen lapsen kaikkine murheineen (tai muutaman lapsen) niin siihen vielä perään niiden lasten vanhemmat ja loppuun vielä se että joskus saatan menettää ne lapset takaisin oikeille vanhemmilleen. (Joka olisi tietysti lapsen etu)
Tätä soppaa nyt viikon päässäni pyöritelleenä olen entistä varmempi että selviämme vaikka niitä omia lapsia ei sitten kuitenkaan koskaan tulisi. Saamme halutessamme ympärillemme niin paljon lapsia kun vaan ikinä jaksamme hoitaa. Saamme tahtoessamme luotua paljon uusia lämpimiä ja rakastavia suhteita niin moneen suuntaan että ei koskaan tarvitse siellä vanhainkodissa olla yksin. Kaikki avaimet ovat omissa käsissä. Riippuu vaan siitä miten ne omat pelikortit pelaa...
Tämä olisi periaatteessa ihan oman tyyppisemme ratkaisu. Oma elämämme pysyisi omassa uomassaan. Pystyttäisiin edelleen matkustelemaan ja elämään omaa elämäämme, mutta samalla saataisiin aiheutettua paljon hyvää monessa suhteessa. Ei sellaista vastuuta ja kuitenkin ne ilot. Lapsiperheen elämän hyvät puolet paketoituna kauniiseen pakettiin. Tällä viikolla jatkuu koulutus ja sossusetä tulee käymään vuoden alussa katsastamaan kodin ja keskustelemaan privaatisti.... Outoa... pelottavaa, mutta osaltaan hyvin kiinnostavaa ja lohdullista.
Usko hoitojen onnistumiseen on edelleen surkean matala. Olen päättänyt että kaikki hoidot käydään kyllä läpi julkisella tässä nyt putkeen mitä tarjolla on... Senkin jälkeen varmasti yksityiselle jos siinä hädään mitään mahdollisuutta... Mutta tärppää sitten joskus jos tärppää.... Tämän mielentilan jos saisin pidettyä niin mahtavaa olisi. Pitänee palata lukemaan tätä aina kun nuppi alkaa käydä kierroksilla... Nyt on jopa oikeastaan sellainen olo että mä olen ihan voittaja jos joskus sitä lasta ei sitten tulekaan, niin minä voin tehdä kuitenkin paljon hyvää muille lapsille.... Näyttää näin myös kaikille tuttaville ja puolitutuille ja muille, että ei tämä elämä ole kiinni siitä äidin statuksesta. Elämää voi vetää vauhdilla eteenpäin ilman paksua mahaa... monen vuoden vaipparumbaa ja ikuista äitiyttä.
Tästä alkavasta kierrosta piti tehdä pas, mutta ollaan Dubaissa just ovulaatioaikaan joten olen jo luopunut toivosta. Jos eilen olis vuoto alkanut niin oltais ehkä päästykin.... Tuhruvuoto (aika runsaskin) alkoi pe/la kieppeillä ja mahaa kramppailee, mutta näyttää olevan ihan samanlainen kitkutuskierto taas edessä kun mitä oli viimekertainenkin. Oikeestaan toivon että alku menis mahd pitkälle niin se siirto vois taas onnistuakin... Jos vaikka perjantaina vasta olis kp1... tai sen jälkeen...
