Se olis taas jumppapäivä

Mitenkäs sitä taas itsensä tsemppais "jumppapäivään"? Ennen kun ovistikkuun pärähti kaksi viivaa sitä oli intoa ja toivoa täynnä. Nyt sitä vaan miettii että otetaan taas tämäkin arpa vaikka ei näistä mitään koskaan voita. Ihmeen negatiivinen fiilis on nyt kun odottelee hoitojen aloitusta. Ei vaan irtoo sitä kuuluisaa positiivista ajattelua yhtään.

Miestä ei kuitenkaan pätkän vertaa haittaa tämä ajoittaminen. Hän on iloinen ihan kaikista mahdollisuuksista joita hän saa...

Muistanpa silloin joskus suhteen alussa kun juteltiin että mitäs se sitten on kun aletaan lasta "tekemään" ja ekaa kertaa harrastetaan seksiä niin että ehkäisy on poissa ja "ne" päpivät on käsillä... Notta tuleeko sitä sitten tuokion jälkeen sellanen "hei missä on se undo nappula?" Haaaa haaa... Woi helvetti että sitä oli sillon niiiiiiiiin väärässä taas niidenkin ajatusten asettelussa.

Nyt sitä on toivottu, rukoiltu, odotettu, haluttu, väännetty, käännetty ja tehty kaikki mahdolliset keinot että se plussa tulis vaan eipä se tule...

Joku itsesuojelumekanismi minulle on tullut ihan parin viimekuukauden aikana. Se että annoin itselleni luvan ns. vauvakuumeiluun eli sain miettiä lastenhuoneen sisustusta ja luin kaikenmoisia artikkeleita ja töllöttelin lastenvaatteita yms hömppää, niin en minä sillä sitä vauvakuumetta saanutkaan aikaan. Mietin vaan entistä enemmän kaikkea negatiivista mitä lapsi toisi tullessaan. Jatkuvaa huutoa ja vikinää. Ei kunnon yöunia, saatikka päiväunia. Eläimet jäisi vähemmälle hoidolle, kuin myös mies. Paskaa, oksennusta pissaa.... kivistävät tissit jotka vuotaa... levinnyt persaus mitä pitäis joskus kaventaa... Auto vaihtoon, vaunujen yms tooooosi edullisen oheistuotteen ostoa... Mistä moinen mahtaa johtua?

Onko pääni jotenkin halajamassa siihen lapsettoman arkeen sittenkin? Mies saa taasen pian ylennyksen ja taloudellisesti meillä menee todella hyvin... (siihen nähden missä kurjuudessa olen elämäni elänyt... Miehelle varmasti tämäkin on vielä kituuttamista) Nyt voitaisiin rahallisesti lähteä vaikka heti, ja mihin tahansa maailman kolkkaan... Vain työt ja lomat järjesteltävänä ja voitaisiin painua johonkin... Tältäkö niistä kaikista helsinkiläisistä ikinuorista tuntuu?? "En ole vielä valmis lapsen saamiseen... onhan mulla vielä aikaa kun olen vasta 35v!" "Siis mä en voi käsittää et sellaset alle 30v naiset hakkii lapsia... En mä olis ainakaan ollu sillon vielä valmis ja tarpeeks aikuinen" Yyyyyyh... että mua on puistatellu noi kommentit, ja nyt ivallisesti mietin että näillä ikinuorilla on luultavasti tämä ihan sama lapsettomuuspaska vielä edessään... Siinäpähän nauttivat sitten...



Erona näihin naikkosiin minulla on se että olen tuossa iässä tiennyt jo 10 vuotta että en kykene lapsia saamaan.... Että olenkohan yhtään sen onnellisemmassa asemassa.... Ainakin olen yrittänyt ajoissa... Heillä ehkä tunnontuskia enempi kun ovat jättäneet viimetinkaan ja juna meni jo... Tai sitten niillä käy just niinku unelmissa, eli saavat lapsensa parin kierron jälkeen ja kaik menee nappiin.... Toivottavasti en tätä akkalaumaa joudu tapaamaan sellaisissa merkeissä.... :(

Oli pakko oikeen istua ja pohtia...

Ihan oikeasti otin tänään jättisäkkituolin takan eteen ja pistin puut palamaan. Koko koti tyhjänä ja hiljaisena ja minä lämmittelen takan ääressä ja mietin.... ja mietin... ja mietin...

Mikäs niin mietteliääksi vetää, on taas lapsettomuus. Työpaikalla tuli parin naisen kanssa jutuksi nuorena "eläminen" ja itse olen sitä miettinyt monesti että miten voisi elää sitä nuoruutta ja mitä se sitten voisi olla... Eikä kunnon vastausta ole mieleeni juolahtanut... Lienee olevan taas vain sitä nykyajan hömpötystä, jossa pitää saada vaan enemmän ja lisää ja paljon kaikkea... Myös elämää...

Juttelukavereiksi töissä osui sitten sopivasti pari vuotta minua nuorempi nainen ja parikymmentä vuotta vanhempi. Molemmat lapsettomia ja omasta tahdostaan. Nuorempi nyt ehtii mielensä muuttamaan miljoona kertaa, mutta vanhemmalla alkaa olla juna jo menossa sen pysäkin kohdalta. Enpä heitä lähtenyt käännyttämään mutta kerroin kyllä miten olen aina ollut ns. "ei lapsi ihminen" mutta päättänyt että joskus lapsia hommaan ja mieluiten kolme kappaletta ja muutaman vuoden väleillä ENNEN kun tulee 30 täyteen pitää olla perhekin kasassa.

Ei se sitten mennyt ihan niin... Tai mistä sitä tietää jos kolmoset repäsen tässä kiireessä :D Nuorempi juttukaveri sitten vaan hymyili ja ihmetteli kun ei kukaan halua uskoa häntä kun hän kertoo haluavansa jäädä ilman lapsia, ja vanhempi taas sanoo että mahdollisuuksia on hänen elämässään ollut mutta tietoinen valinta on ajanut tähän ja hän on tyytyväinen. Nyt haluaisin kysyä heiltä 100 aiheeseen liittyvää kysymystä lisää ja mietinkin miten ne voisin ystävällisesti kysyä... Mm miten he ajattelevat tulevaisuutensa ja sen jos se katumus sitten kuitenkin tulee kun on jo liian myöhäistä? Mitä heidän sukulaiset ja tutut ovat mieltä tästä päätöksestä ja onko tullut paljon kommentointia? yms.

Vanhempi tietysti kertoi pari tarinaa kuinka pitää lopettaa yrittämästä niin tulee raskaaksi... Kysyin kyllä häneltä miten helvetissä se on tietoisesti mahdollista... Kerroin että toivo pitää ensin lyödä totaalisesti lyttyyn ennenkuin lapseton pariskunta voi antaa yrittämisessä periksi ja yrittää aloittaa sen lapsettoman elämän joka voi muutaman ennakkotapauksen voimin muuttua perhe-elämäksi juuri silloin kun sitä ei odota. Mutta siihen on vuosien matka ja pettymyksiä ja raastavia kokemuksia pitää kerätä vielä pitkän aikaa, ja silloinkaan ei todella tuuri käy monelle.

Samainen päivä oli nyt taas päivä kun soitin TYKSiin varatakseni aikaa sinne. Olemme siis käyneet kerran kättelemässä täysin avutonta ja ahdistunutta lääkäriä joka änkytykseltään sai meille kerrottua että ei hoitoja aloiteta ennen kun on 2v lapsettomuutta takana. Tämä asia kuitenkin saatiin litattua kun soittelin perään tapaamisen jälkeen kun olin tyrmistykseltäni selvinnyt. Pyysi ottamaan tammikuussa puhelua ja varaamaan aikaa... Ja minähän soitin nyt sitten ensin viime pe ajanvaraus numeroon joka oli sitten ihan väärä paikka soittaa kun pitää soittaa hoitajalle (no just... mistä vidusta mä sen olisin taas voinu arvata) jolle puhelinaikaa on ruhtinaalliset 30min/päivä ja luuri aina varattuna. Sain sinne sitten puhelun kuitenkin läpi ja olisin saanut clomireseptin ja tässä kierrossa olis sitä pitänyt alkaa popsimaan... Kah kun olin jo 3kk sitä vetänyt... ja lääkäri kyllä tiesi asiasta.... No nyt sitten ensikiertoon viimeinen clomisatsi minkä omistan ja maaliskuulle vihdoin hoidon suunnittelukäynti...

Voin jo etukäteen arvata että siellä päätetään että clomeilla vielä 3kk lisää jonka jälkeen siirrytään inseminaatioihin joita tehdään 4 kertaa, jonka jälkeen katsotaan taas uudelleen... Ehkä joskus 2011 loppuvuodesta päästään ivf suunnitteluun ja 2012 alkaa tositoimet... Voi että mä toivon että ei tarvii koskaan niin helvetin pitkälle tätä asiaa lähteä viemään vaan plussa tulisi jo tästä kierrosta.

Tänään vielä kolmaskin pohdintaa aiheuttanut asia oli erään blogin aiheotsikon perässä katsomaan menty kirjoitus. Kyseisessä blogissa 16v tyttö kärvistelee laitokselle lähdössä viimeisiä viikkoja. Hän ilmeisimmin on tietoisesti hankkiutunut raskaaksi koska taustalla oli jo yksi keskenmeno. Tyttörukka saa selitellä ihmisille valintaansa hamaan tappiin asti ja saa taatusti paljon paheksuntaa osakseen. Luulisi että katkeroituva lapseton olisi kateellinen ja mustasukkainenkin, vaan enpä ole. Siinä se 16v hoitaa sen lapsensa luultavasti yhtä hyvin kuin 30v nainenkin. Ihminen on luotu lisääntymään ja lapsen hoito ei ole mitään ydinfysiikkaa... Kunhan asenne on oikea, ja se kyllä tuntui olevan. Aloin itse miettimään miksikä ei sitä lasta olisi aloittanut tekemään jo aiemmin? Olisiko asiat toisin? Jos minä 27v mietin tätä, niin miten on yli 30v laita kun he miettivät mitä jos leikkiä... Jonkun verran olen foorumilla törmännyt 20v kinttaalla olevia lapsettomia jotka yrittävät vuosien yrittämisen jälkeen päästä lääkärin pakeille, mutta ei heitä oteta tosissaan kun ovat niin nuoria... Millä helvetin oikeudella? Sama meillä oli että 2v pitää olla yritystä koska ollaan vielä niin nuoria (30v oli ikäraja) Sissos saatana mitä rasismia, jolle on kyllä selityksensä, mutta ei ne paljoa lämmitä siinävaiheessa kun taas pistetään jonon hännille.

Hatunnosto ja isot onnittelut siis tälle 16v tytsylle joka tulee vielä monet kerrat puolustelemaan paikkaansa yhteiskunnassa nuorena äitinä. Olen kade, mutta hyvällä tavalla...

Summasumarum: Se mitä takkatulen edessä tänään oikeasti mietin oli se, kuinka täydellistä elämäni juuri nyt on. Minulla on hyvässä työssä oleva maailman mahtavin mies joka vieläpä rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, ja hyväksyy lemmikkini ja muut paheeni. Hän pitää samoista asioista kuin minä ja tekee enemmän kuin oman osansa kodinhoidossa ja ylipäätään kaikessa... Olen nuori ja keskimäärin terve ja hyvinvoiva. Minä saan siedettävää palkkaa melko siedettävästä työstä.

Kaiken tämän hyvän yli jyrää nyt kuitenkin valtava menettämisen pelko, sillä tämä lapsettomuuspeikko alkaa kasvaa... Entä jos se vuosien saatossa kasvaa liian isoksi ja syö meidät?  Nyt on kaksi onnellista yritysvuotta kohta takana... Miten seuraavat kaksi, kolme..... viiisi vuotta? Entä koko elämä??

Onnea?

Hah... Tuo viimekertainen kirjoitus uudenvuoden lupauksista :D

Mä en enää valita ja vikise... mua ei satu mihinkään, mua ei vituta mikään yms... HAAAHAAAHAAAAAA! Ei sitä ämmä pääse millään vanhoista tavoistaan eroon. Nielen lauseita ja pidän päätöksen mielessäni koko ajan vaan silti sieltä suusta pääsee aina karkuun niitä asioita jotka nyt sitten taas on pielessä. Tällä viikolla imen niitä vielä enempi takaisin... Josko jo juhannuksena alkaisin olemaan edes vähän parempaa seuraa!!

Otin ns. positiivisen asenteen tähän lapsen tekemiseen.... En lapsettomuuteen, kuten olen tähänasti yrittänyt. Eli nyt saan vapaasti haaveilla, sisustaa lastenhuonetta omassa pienessä mielessäni yms. Eli lietson itselleni vapautuneen vauvakuumeen ja katson josko mentaaliharjoittelu auttaisi saamaan tuloksia aikaan. Toki tulen putoamaan korkeammalta kuin koskaan, mutta jos vaikka hommais kypärän niin ei päähän niin paljoa kolise.

Niinhän ne fiksut ja yltiöpositiiviset ihmiset väittää että täytyy vaan olla positiivinen ja jos jotain haluaa niin sen saa. Eli tämän kevään sana on ASENNE! Se toivottavasti ratkaisee...

Ahkeruuteni on ollut normaalia parempi tämän vuoden puolella mutta hiipumista on huomattavissa.... Johan sentään mennään yhdeksännettä päivää. Paljon on kuitenkin tullut tehtyä ja olen iloinen niistä asioista. Olen onnellisempi... Huomaan toisinaan jopa hymyileväni itsekseni kun on vaan niin hyvä olo...

Uusi vuosi ja uudet kujeet.... ja lupaukset

Hah... mun ei pitänyt luvata mitään... Enkä lupaakaan... vaan yritän.

Olen hiljaa sisimmässäni päättänyt ruveta ahkerammaksi ja viitseliäämmäksi. Olen patalaiska paskakasa enkä saa mitään aikaan. Ei minua häiritse roska ja paska eikä epäsiisteys. Aloitekyky on ihan surkimuksen luokkaa.... Sitten tulee joku kausi ja saan aikaan kuukauden aikana puolen vuoden hommat mutta taas se tyssää. Nyt toivoisin että ei tyssää!

Olen itseasiassa ollut tämän vuoden suorituksiini todella tyytyväinen ja saanut niitä positiivisia fiiliksiä kun olen jotain saanut aikaan. Nyt tavoite on saada joka ikinen päivä joku tällainen arkinen asia tehtyä josta tulee voittajafiilis.

Onpa tässä muutakin tehty... Ennen vuodenvaihdetta jo aloin jättämään hiilareita pois koska tiesin miehen aloittavan karppaamisen vuodenvaihteen jälkeen. No nyt mulla on pehmeä laskeutuminen alla ja ihan hyvin menee. Olen ollut aikoinaan kuukausia karppilinjalla, mutta jotenkin se vaan lipsui takaisin omiin uriinsa takaisin sitten. Sen vaan muistan että pillereitäkin vetäessä meni hormonit ihan solmuun karppailuaikana ja menkat iski kesken kierron yms. Tätä "sekoamista" toivoisin nyt taas josko se olisi avain raskautumiseen. Painon pudotus ei nyt niinkään ole ykkös prioriteetti... vaikkei sekään tietysti pahaksi olisi.

Olen normaalipainoinen, mutta olen hirmuisen pitkä... Tästä syystä painoindeksi on aika villi kohdallani... Itseasiassa jos haluaisin olla normaalipainoni alarajalla niin saisin pudottaa 16 kiloa joka olisi aivan hirmuinen määrä. Muistan kyllä ajan jolloin painoin 10 kiloa vähemmän ja päätin silloin että en koskaan paina tätä enempää... Vaan nyt jos mietin että 10kg otettaisiin pois niin huhhuh :D Ehkä sitä voisi taas kokeilla jossain vaiheessa...

 

Clomikierto nro 3 meneillään eikä mitään uutta auringon alla... Ennen tämän kuun puoliväliä pitäisi alkaa mensut joten sinne on vielä matkaa. Piinailua siis vaan ja jos tulee punainen yllätys niin ei auta kun soitella sinne tyksin suunnille aikaa sitten hoitoihin. Mikään kovin positiivinen olo ei ole raskautumisen suhteen ja nyt juuri on sellainen väsymis kausi koko asiaan. Ei jaksa..... kiinnostaa kyllä mutta ei jaksa....

 

Ai niin.... kyllä mä jotain muutakin lupasin... :D Tai siis päätin... En valita!! Heti selvennettäkööt että täällä kyllä aion marista ja marmattaa ihan sydämeni kyllyydestä mutta tänävuonna minua ei satu mihinkään, minua ei vituta mikään eikä minulla ole huono olo (siis en kerro sitä muille) Tiedostan omaavani todella raivostuttavan tavan valittaa ja marista ihan alkurepliikkinäkin jo. Se on äidiltä opittu tapa joka on minulla ollut ihan pienestä asti. Nyt minä siitä pääsen eroon!!

Tästä vuodesta lähtien elämäni on siis positiivisempi ja aikaansaavempi kuin koskaan ennen.

Joulu on lapsiperheiden aikaa....

Minä muuten pidin joulusta joskus. Nyt se on vaan päässyt unohtumaan mikä siinä oli niin kivaa.

Tänäjouluna valmisteluina on ihan vaan verhojen vaihtaminen punaruskeisiin ja se oli sitten siinä... Edellisinä vuosina on raahattu kotiin kuusi ja koristeltu. Piparkakkutaloja värkätty liukuhihnalla ja ikkunoihin viritelty kynttelikköjä lähes vatupassin kanssa suoraan linjaan. Kynttilöitä on poltettu ja keittiöliinoista lähtien on ollut joulukuosia... Vaan mites tänävuonna...

Meillä ei ole yhtäkään joulukoristelaatikkoa avattu. Ei ole kynttelikköjä ikkunoissa eikä ainokaistakaan jouluruokaa tehty. Pakolliset lahjat on kyllä ostettu mutta joulu saa nyt pyyhkäistä ohitse ja katsotaan sitten ensivuonna josko jo sitten olis parempi joulumieli.

Enpä olis uskonut että minutkin saa joku asia näin maahan. Kauan sain tapeltua sitä katkeroitumista vastaan, mutta nyt se vaan on ylivoimaista... Mietin tuossa jo pitäisikö mennä ihan ammattiauttajan kanssa taas vaihtamaan sana jos toinenkin asiasta josko vaikka auttaisi.

Mitenkäs se nyt näin suureksi peikoksi pääsikin kasvamaan? Olemmehan vielä nuoria eikä meillä ole vielä kiire, jos muiden sanoihin olisi uskominen. Eikä minullakaan olisi kiire jos joku vaan voisi minulle kristallipallosta näyttää että niitä lapsia vielä tulisi joskus. Vaan kun on tämä epätietoisuus ja pelko siitä että entä jos ei tulekaan?? Tai onkohan se sittenkään edes se pelko vai onko se kuitenkin pettymyksen pelko. Reilu kaksitoista kertaa vuodessa saa kokea maansa mustenevan silmissä mutta toisaalta reilu 12 kertaa vuodessa on toiveikkaampi kuin koskaan. Vuoristoradassakin tulee paha olo pidemmän päälle ihan varmasti ja tylsäksi se muuttuu muutaman kierroksen jälkeen. Erona on vaan se että vuoristorata alkaisi tuntumaan tylsältä eikä ne nousut ja laskut enää niin tunnu kun ne on kokenut... Tässä ne vaan tuppaa kertaantumaan ja muuttumaan pahemmiksi.

Dear joulupukki.... Mulla olis vaan yks toive..... Että päästäis tästä junasta pois seuraavalla pysäkillä....

Tulihan se romahdus sieltä taas...

Olin kovin optimistinen viimekierron ajan koska ensimmäistä kertaa koko yrittämisen historiassa ovulaatio tuli kp 12 kp 18 sijaan ja näin ollen mahikset olivat huimasti paremmat (ehkä?) Edellinen kierto oli mahdollisesti kemiallinen koska testi haamuili ihan pikkasen mutta tää kierto nyt sitten ei haamuillu yhtään ja mensut tuli ihan oikeana päivänään.

Toiveet oli korkealla ja dpo päiviä tuli enemmän kuin koskaan ja aina joka päivä lisää antoi lisää toiveita. Sitten tuli punainen väri ja ei tullut romahtamista... meni toinen päivä... mutta kolmas päivä... VOI ELÄMÄ että oli kamala työpäivä. Koko päivän sain tapella itkua vastaan ja keljutti ihan kaikki mahdollinen. Vihaan joulua, vihaan lapsille ostettavia lahjoja, vihaan koko saakelin perhejuhlaa... Mikä vitun perhe!!

Edelleen tappelen henkisesti sitä ajatusta kohtaan että joku päpivä saan sen plussan ja joudun ilmoittamaan työnantajalle... Se on jostain syystä joku tosi iso peikko minulle. Ehkä eniten pelkään jotain asiatonta kommenttia siitä kuinka olen juuri vasta taloon tullut. Toisaalta hyvä että on tuollainen niin aina kun tulee pettymyksiä voin "huokaista" että tuli sentään taas yksi kuukausi lisää siihen taloon tulemisen ja äippälomalle jäämisen väliin.

Tämä alkanut kierto huipentunee sitten mensujen alkaessa klinikalle soittoon. Sain luvan nimittäin 3kk etuajassa jo sopia ajan sinne hoitojen suunnitteluun. Muutoin olis menny se 2v yrittämisen aloittamisesta ennen kun alkavat hoitoja antamaan. Tämä kierto on myös kolmas clomikierto ja monilla tämä pilleri on auttanut. Minullakin se on ainakin mutu tuntumalla tehnyt hyviä muutoksia... Dpo päiviä on tullut rutkasti lisää ja ovulaatio ainakin nyt viimekerralla aikaistui rutkasti.

Tämän kuun taktiikka on clomit ja asperiinit kalaöljyn ja hiilaritetoisen ruokavalion kera...

Mikäs muus voisi olla mielessä?

No eihän tästä piinailusta pääse mihinkään vaikka kuinka paljon tulis pettymyksiä. Taas on niin korkeella toiveet että varmaan tulee pudotessa nenä kipeeksi ensviikolla.

Nyt siis dpo 10 kinttaalla mennään eikä luonnollisestikkaan mitään käryä mitä tuolla tapahtuu mutta haaveita ja toiveita on ja aika ei meinaa millään kulua. Onneksi viikonloppuna on isot koiranäyttelyt ja paljon tekemistä niin ei ehkä ehdi niin paljoa intoilemaan tästä.

Tammikuuta odotellessa... Tyksiin soittoa ja jatkoja suunnittelemaan sitten vaan. Josko jo keväällä eteenpäin...