Pumppuilua kun ei kerran muutakaan ole....

Tauko lapsettomuushoidoissa sai minut taas palaamaan pumppuhoitoihin... (joo tyks vierotusoireita varmaan)

Muutaman vuoden ajan ennen tätä lapsettomuusrumbaa tutkitutin pumppuani joka tuppaa hakkaamaan mitä sattuu. Alkujaan sen aloitin, jotta saisin mielenrauhan ennen "raskaaksi hankkiutumista". Pelkäsin että paksuksi päästyäni minulle sanottaisiinkin että pumppu piiputtaa ja stressaaminen olisi saanut ihan uuden ulottuvuuden. Sain kuitenkin reilusti ennen yrittämisen aloittamista "terveenpaperit". Terveenpaperit kuitenkin on aika ailahtelevainen käsite. Kävin kuuntelemassa rytmihäiriöihin erikoistuneen lääkärin luentoa ja luennon lopuksi esitin kysymyksiä omasta tilastani. Tällöin lääkäri ilmoitti että jos huomenna soitat niin hän saa minulle järkättyä ajan samaan viikkoon vielä. Rytmihäiriöiden määrä minulla on niin valtava että se mahdollisesti vaurioittaa sydäntä pitkällä aikavälillä ja viitteitä kammion venymiseen on jo ultrassa ollut vuosia sitten.

Homma eteni ja lääkäri päätyi ablaatioon, vaikka varmaa syytä lisälyönneille ei ollut vielä. Ablaation aikana sydäntä olisi stimuloitu sähköllä ja tutkittu mikä siellä voisi kiikastaa... Pääsin operaatiopöydälle asti kun kolme lääkäriä raapi päätään ja selaili kirjoja ja tietokonetta. Makasin pöydällä ja odotin... ja odotin... ja odotin.... Oli muuten helvetin kylmä siellä salissa... Pitkän ajan kuluttua lääkäri tuli kertomaan että eivät tee mitään... Eivät uskalla lähteä korjaamaan kun eivät oikein tiedä mistä vikaa edes etsisi. Epäilys heillä oli että ongelmat sijaitsevat sydämen kuorikerroksessa ja näinollen ablaatio joka menee sydämen sisältäpäin ei ole kovin hyvä konsti korjaamiseen...

Homma jäi taas siihen.... päädyttiin jatkamaan tutkiskelua vielä lisää ja tehtiin taas uusia holtereita ja myöhemmin vielä viipalekuvaus. Pumppuni oli nyt siis "kartoitettu" jonka jälkeen taas lääkärille keskustelemaan... Lääkäri "herra hajamieli" alkoi ehdottelemaan josko ablaatiota kokeiltaisiin... ;) voi helvetti... juurihan sieltä tultiin... Kuulemma tilanne ei nyt näyttänyt niinkään pahalta joten päädyttiin seuraamaan tilannetta... Puolenvuoden päästä uusi ultra ja holter...

Siihen kohtaan homma sitten jäi kun alkoi nämä lapsettomuusrumbat. Viimeinen lääkärikäynti ajoittui samoihin aikoihin kuin ensikäynti tyksin lapsettomuuspuolella... Päätin jättää pumpun taakseni ja keskityn taistelemaan itseni paksuksi... Viimeisimmälläkin lääkärikäynnillä kysyin raskautumisesta, ja lääkäri sanoi ettei sille ole ainakaan pumpun puolesta estettä...

Nyt kun kärvistelen hoitoja odotellessa niin mieleen palasi tämä puolenvuoden päästä oleva kontrolli... joka siis oli jo kuukausia myöhässä... Ei vaan ollut kiinnostanut mennä kun ei tähän ole ennenkään mitään apua keksitty... ja on mennyt ihan jees pumpun kanssa... Ei oo ihan hirveesti piiputtanut.  Sain ajan syyskuun loppuun ultraan ja holteriin... Tilasin myös kotiini lausunnon sydämen tomografiasta... Kattotaan mitä sinne oli kirjattu. Koskaan en ole niistä minkäänmoisia lausuntoja kuullut. Nyt sain siin uuden stressattavan niin aika varmaan kuluu ivf hoitoa odotellessa kuin siivillä ;)

 

Toinen päivä... parempi päivä!

Alko jo työmaallakin olemaan parempi fiilis... Vähän paremmin heräsin 03.00 tänään ja työpäivä vierähti vauhdikkaammin. Ei tuntunut ollenkaan pahalta nähdä tätä tärpin saanutta tyttöä vaan oikeestaan ihan hauska seurailla ja miettiä kuinka paljon hän miettii omaa raskauttaan ja kuulemma ihan jatkuvaa pahoinvointiaan... :D Että jos minä mietin 99% ajasta tulevia hoitoja ja lapsettomuutta yleensä niin hän kyllä miettii nyt 100% ajasta omaa tulevaisuuttaan ja sitä miten kertoa kellekin ja kuka jo arvaa ja miten saa housut huomenna mahtumaan kiinni... Oikeestaan tosi hauska tietää moinen salaisuus...

2+ keskusteluissa oli puhetta miten kukakin selviää lapsettomuudestaan ja mistä saa voimaa... Yksi kirjoitus oli osuva omalle kohdalle missä pohdittiin liikunnan tuomaa kunnioitusta tai arvostusta omaa kroppaansa kohtaan. Itse satun vihaamaan omaa kroppaani ihan vietävästi. Selvennettäkööt että olen siis ihan jees tyytyväinen siihen miltä se näyttää... Tai sanotaan että en ole vihoissani korpalle sen ulkonäön suhteen vaan sen toiminnallisuuden takia.

Olen huonoryhtinen... Minulla on pientä skolioosia alaselässä ja se kipuilee... Omaan liian löysät nivelsiteet joten saan pelätä polvien, nilkkojen ja olkapäiden sijaltamenoa alvariinsa. Pumppuni on täysin remppakunnossa, ja lääkäri ei osaa sanoa mistä ne kymmenet tuhannet rytmihäiriöt vuorokaudessa johtuvat. Hoitoa ei ole... Minua harmittaa kilpirauhasen vajaatoiminta joka vielä 10v hoidon jälkeenkin joskus pääsee vähän sivuraiteilleen ja aiheuttaa hiustenlähdöstä hikoilun kautta unisuuteen kaikki oireet. Nyt sitten veilä kun kuulin että munasarjani ovat finaalissa niin johan sapettaa.... Listaan pitäisi vielä lisätä seksihaluttomuus (joka on ollut ihan aina) ja limakalvo ongelmat yms yms yms.

Päätin luvata sen mitä olen jo KAUAN halunnut tehdä... tai siis luvata.... Eli Tästä päivästä lähtien lupaan harrastaa liikuntaa neljästi viikossa niin että olen hengästynyt 30min yhteen mittaan... Oli se sitten mitä tahansa liikuntaa... Minulla ei nuo sykerajahommat oikeen toimi kun pumppu piiputtaa pariinsataan heti jos ottaa muutaman juoksuaskeleen ja ripeässä kävelyssä syke 170 (eli normaali ihminen saa juosta jo aika hyvää vauhtia jotta sen sykkeen saa) Nyt siis hengästymistä 30min yhtäsoittoon niin olen tyytyväinen... Tämä pakkohoito alkaa siis tänään ja tästä viikosta ja jatkuu aina jouluun asti...

Päätin että tämä projekti on nyt mun elämässä nro 1. ja syrjäyttää täysin lapsettomuuden! Lupaan raportoida blogiin aiheesta säännöllisesti ja jouluna teen yhteenvedon mitä on tapahtunut...

Uskon että tämä auttaa minua ja kroppaani koska löysät nivelsiteet pystyy "paikkaamaan" hyvällä lihaskunnolla... niinkuin tuon selän skolioosin ja sen huonon ryhdinkin... Pumppu pitäis vahvistua kun sitä kiduttaa (väittää tohtori, joskin hiean ristiriidassa itsensä kanssa) Kilpirauhaseen tuskin apua saatikka munasarjojen hiipumiseen tai seksihalukkuuteen, mutta aina kannattaa yrittää...

Ihan jees, ja sitten taas itkujen itku...

Kp1 osui lauantaille ja hyvä niin. Pelkäsinkin että maanantaina kun lomalta palaan töihin klo 0200 niin siihen aamuun vielä mensujen alut yms yms niin olisin kuollut. Popsin paljon särkylääkettä ja vietin railakkaan lauantain firman juhlissa.

Siellä se ensimmäinen itku sitten iski. Puhuin tilanteesta ensin yhden pariskunnan kanssa kellä on yksi lapsi mutta tiesin heidän kärsineen lapsettomuudesta. Heillä vika oli miehessä ja jäivät sitten siihen yhteen lapseen. Tämä keskustelu nyt ei ollut kovin hedelmällinen, mutta myötätuntoinen ja ihanasti myös sitten tämä mies meni puhumaan minun mieheni kanssa. Veikkaan että vertaistuki teki hälle hyvää....

Itse sitten yritin parhaani mukaan lohdutella mieheni kaveria joka oli eroamassa ja muuttamassa omaan osoitteeseen. Toista tuntia juttu pysyi siinä aiheessa kunnes sitten pompsahti omaan ongelmaan ja eihän siitä itkusta sitten tullut yhtään mitään kun tämä mies alkoi lohduttelemaan ja kertomaan omia aatoksiaan kun on todennut ettei meille ole lasta suotu. Hän oli kuulemma kovasti tyttöystävänsä kanssa toivonut meille onnea ja haaveili että ehkä kummiksikin voisi joskus päästä. Voin kertoa että tuli paruttua tippa jos toinenkin....

Noooooh... Jotta ei paska ja itku tähän jäisi niin pahin tuli sitten tänään... tätä itken nyt... Eli töissä on yksi tyttö joka tuli kertomaan lapsettomuudestaan jossain vaiheessa kun oli kuullut että meilläkin on ongelmia. Heillä oli yritysvuosia enemmän mutta hoitoon hakeutuivat muutamia kuukausia sitten. Ensimmäiset inssit oli tehty clomien kera, vai olisko ollu vaan ovulaatioinduktio clomeilla ennen kesälomaa mutta oli sitten välikierrossa tärppi käynyt. Nyt viikko 8 meneillään.... Hän sen kyllä kertoi varovasti ja ensin käänsi selän kun kysyin miten heidän hoidot... (hän siis oli jo kysynyt meidän edistyksestä ja kerroin miten oli mennyt ja mitä oli sanottu... ja että ivf alkaa syyskuusta) Kertoi uutisensa tahdikkaasti ja selkeästi otti koville... Hän sanoikin että ensimmäisenä oli mieleen plussan jälkeen tullut, miten hän sen minulle kertoisi ja koska. Olen todella kiitollinen... Siis TODELLA kiitollinen että hän kertoi sen heti ja saan aikaa sulatella ennen kun kaikki muut sen kuulevat. Sattuu vaan aika pahasti juur siihen sumuttelun alkuun se viikko 12 hällä joten toivottavasti olen eri vuorossa silloin edes... En vaan kertakaikkiaan kestä sitä onnittelurumbaa, jos sellainen tulee....

Kauheeta tällanen elämä... Olen siis niin aidosti onnellinen hänen puolestaan enkä ole pätkääkään katkera.. Voin sanoa että en yhtään katkera HÄNELLE... Olen vaan elämälle katkera.... Itkettää niin vietävästi miksi muut... miksei me... Olen aidosti kiinnostunut mitä tälle tytölle kuuluu ja miten homma etenee... Suren vaan suunnattomasti että menetin sen ainoan samassa tilanteessa olevan kaverin jonka kanssa oli keskusteluyhteys...

Että oli tämä sitten mukava töihinpaluupäivä... Toivottavasti huomenna helpottaa... Mensut alkaa laimenemaan ja maha ei enää satu... Kohti uutta keirtoa jonka jälkeen päästään sumuttelujen kautta ensimmäisiin kunnon hoitoihin.... Joihin on jotenkin saatava järkyttävän suuri positiivinen lataus....

Ei se vesi niskassa tunnu lämpeevän...

Olen jotenkin jättänyt kuulematta kaikki testitulokset mitä lääkärit ovat ottaneet... (eikä mun lekuri niitä ole kyllä ääneen sanonut) Usein vain todennut että jossain arvossa on vähän vikaa ja että joku arvo on parempi tai huonompi kuin ennen mutta ei ole ollut puhetta edes mistä arvosta on kyse...

Nyt sitten kun oli tämä ivf suunnittelu niin ensin sitten tuli kylmästi kysymys että olemmeko molemmat halukkaita lähtemään nyt ivf hoitoihin. No siihen tietysti sellainen äimistynyt Joo-o? Että siksihän täällä ollaan... No kävi hän nyt ensin monotomisella äänellä meidän hoitohistorian läpi paperista...

Vasta tämän kysymyksen jälkeen hän alkoi kertomaan tähänmennessä saaduista tuloksista ja havainnoista, joista ei oltu aikaisemmin puhuttu mitään...

Eli siis moneen otteeseen on joku hormoniarvo ollut huono (ilmeisesti se mikä otetaan siinä ennen inseminaatiota) jota muuten juuri tajusin että ei taideta ottaa kaikilta?? Niin tämä arvo on huono ja vaste menopuriin oli niin huono isommallakin annoksella että epäily munasarjojen hiipumiseen oli ilmeinen... Joka sitten oli varmistettu AMH testillä ja se varmisti epäilyn.

Viileästi sain sitten kuulla että homman nimi on se että niitä munasoluja ei sieltä sitten enää kovin kauaa luultavasti tule ja että pitää pistää vaihdetta silmään jos meinataan joskus toinenkin lapsi saada aikaan... Ja kun tähän ivf:ään nyt lähdetään niin täysannos tulee menopuria jos sekään riittää edes pitkällä kaavalla. Luultavimmin munasoluja tulee vähän, mutta toivottavasti ne vähätkin olis sitten hyviä.

Kysyin vielä kun on noita inssejä tuossa tehty ja ultrattu muutama clomikiertokin, että voiko sitä sitten sanoa että munasolu on lähtenyt liikkeelle varmasti vai voiko olla ihan tyhjiäkin ne rakkulat... ja kuulemma mistään ei ole takeita jos ei nyt sitten raskaana ole....

Varmaan tulee taas todella pitkä parikuukautinen odotus tässä... Marraskuussa vasta pääsen tästä hermojaraastavasta piinasta saada tietää tuleeko niitä soluja vai ei... ja saanko minä biologisen lapsen koskaan.... Isännällä on paremmat mahikset jos vaikka lahjasolujakin joutuis käyttämään...

Summasumarum... Nyt meillä on sitten se syy jota ollaan haettu ja jota vastaan on nyt sitten "helpompi" taistella?? Huhhuh....

- PESSIMISTI!

Kylmää vetta niskaan

Meillä ivf suunnittelu oli äsken ja tuli tylsä tuomio siitä että on munasarjojen toiminta hiipumassa minulla. Tästä syystä suositteli pitkää kaavaa ainoana vaihtoehtona ja suositteli myös ensimmäisen lapsen jälkeen viipymättä yrittämään toista.



Tylsää faktaa tuli myös siitä että ei munasolujen määrä tule olemaan mikään huima ja liikkeelle lähdetään heti maksimiannostuksista. Hyvänä puolena se että hyperin vaaraa ei juurikaan ole...



Että näillä mennään... Hoitoon ilmoittaudutaan syyskuun mensuista (jotka on vasta kuun lopussa) joten marraskuussa sitten alkaa meillä piinapäivät vasta seuraavan kerran lähestymään...

 

Että näillä sitten mennään... reseptit kourassa ja piikit kassissa...

Lapsettomuus tekee kamalia asioita ihmiselle!

Olen ihan hullu... Olen täysin järjiltäni??

Jos jollakulla on epäselvyyksiä niin kerrottakoot että en ota menetyksiä tai sovittujen juttujen pieleenmenemisiä kovin helposti enkä siististi. Minä olen siis kuin pahanen pikkukakara. Minulle EI SAA LUVATA yhtään mitään jos se ei oikeesti tapahdu.

Homman juoni on siis se että meille piti tulla kolme tyttöä hoitoon. Ikähaarukka lienee siinä 6-11v kinttaalla. Eivät ole koskaan olleet meillä ja vain kaksi tytöistä tunnen jonkunverran. Porukassa on myös hieman erityistoimia vaativa neitonen. Ja tulevat koska vanhemmat ottivat muutaman päivän irtioton elämästään. (se oli todella ansaittu loma)

Nyt sitten tytöt oli määrä tulla ensin pe... sitten siirtyi kun sukulaismammat halusivat lapset niin tulee ehkä siinä la kieppeillä... ehkä.... ja nyt kun sitten soittelin mammoille eilen niin täti oli töykeä ja antoi ymmärtää että hän kyllä haluaa tytöt pitää ihan vaikka ensiviikkoon asti itsellään. Ja nimenomaan omistushaluisesti tämän ilmoitti...

Syy taas hänen omistushaluunsa juontaa juurensa siitä samasta syystä miksi minäkin tyttöjä odotan hoitoon.. Hänkin on lapseton... ja toinen mummo joka on hoitokaverina on menettänyt lapsensa onnettomuudessa.

Järkyttävää tässä on se että olen itse niin omistushaluinen ja olen odotellut tyttöjä jo kuukauden että tulevat... tai siis yhden piti tulla meille kun oma lomani alkaa, mutta homma muuttui siihen että koko poppoo tulee... En haluaisi pitää puoliani mummoressuja vastaan... Eli en kehtaa soittaa nyt ja kysyä tasa koska tulen tytöt noutamaan... Noloa!! Edellinen puhelu kun oli aika jäätävä... Loppuviimein mummo kyllä sanoi että tytöt odottavat kyllä kovasti päästä meillekin.... (sen jälkeen kun olin mennyt vaivihkaa sanomaan että eihän meillä ole mitään väliä että tytöt on siellä niin kauan kun haluavat olla... )

Vanha susi ja nuori susi siis taistelevat kaneista jotka eivät vielä edes tajua olevansa revittävinä. MIKÄ HELVETTI minuun on mennyt?? Odotan kuin kuuta nousevaa että saan vieraita kakaroita talon täyteen??

Mummo on sitten myös reipottanut lapsia pitkin jokaista huvipaikkaa mikä kunnasta löytyy. Mulle ei paljoo jätetty valttikortteja tyttöjen viihdyttämiseen. Luulenpa että vedän ässän hihasta ja järkkään lähinnä askartelua/leivontaa ja picnikkiä jossain saaressa. Ehkä jos vaan säät sallii niin yhdellä eläinpihalla vois käydä kääntymässä... En tiiä... perseestä... ahdistaa...

Mut joo... se iloinen odotus koska nää viirupäät tulee kylään muuttuikin mummon peruukinvedoksi. Kyllä tuli paska olo...

Oudon seesteistä?

Mikä mahtaa olla? En ota ollenkaan raskaasti kuukautisia tällä kertaa?? Ei ole mitään vauvakuumeilua... ei ole menettämisen tuskaa... ei ole mitään muutakaan alakukoa aiheesta? Kerrassaan outoa... Mä oon ihan jees tän asian kanssa? Koska mahto olla viimeksi tällanen olo kp2? Veikkaan että se on tää suunnittelukäynnin odottelu kun pistää näin positiiviseksi ihmisen....