Nokka kohti tulevaisuutta ja sen yli

Niin vaan ne kp:t viuhuu... Nyt on jo 7 menossa ja täysin ollaan jo taas tulevassa.

Kävin tuossa äsken jokusen linkin jos toisenkin kautta youtubessa ja kah kummaa ensin eksyin nurena kuolleiden muistovideoihin ja siitä löytyy sitten vielä jatkona näitä vauvana kuolleiden muistovideoita. Siellä on oikeen kattava kokoelma niin keskosena syntyneitä/kuolleita ja sitten on täysaikaisia ja vieläpä vauvaikäisenä kätkytkuolleita tai oli siellä isän tappamiakin... Että ihan koko kirjo tuli sitten kahlattua tätä törkyä lävitse ja pitää vaan nostaa hattua niille jotka uskaltaa lapsia enää hankkia.

Ainahan sitä tietää että noitä käy.... sitä kuulee paljonkin enkelilapsista.... Vaan ei hemmetti... Se on muuten järkkyä kuinka yleistä sekin oikeestaan on...

Pohdinnoissa tuli sitten sekin vaihtoehto mieleen että mitäs jos nyt minä vaikka saisin adoptiolapsen ja odottaisin sitä ensin sen 5v jota ennen ehkä joku 3v hoitoja takana.... 8-10v odotus palkittaisiin suloisella nyytillä joka tekisi kätkytkuoleman parin viikon päästä saapumisestaan... Miten ihminen selviäisi siitä?? En tiedä enkä ehkä haluakaan tietää... Tai ehkä siitä ei selviäisi...

Miten alkutaipaleella elämän suhteen on siinä kohdassa kun sen plussatestin saa... Kun saa edes sen.... Sitten mennään ekaa tokaa ultraa.... on se 12 viikon rajapyykki... kaik jees.... KUNNES ei olekaan enää jees..

Taas päästään tähän lempiaiheeseeni.... Onko pahempaa olla saamatta ollenkaan sitä plussaa vai menettää se sen jälkeen?? Joku voisi sanoa että ainahan voi yrittää uudestaan.... Vaan mitäs sitten kun on sitä yhtäkin tehty vuositolkulla.. Kyllä mä oikeestaan tiedän että eteenpäin siitä mentäisiin ja seuraavalla mahdollisella kierrolla hoitoihin. Mut jooo.... Hatunnosto teille kaikille jotka olette selvinneet keskenmenosta tai menoista. Siskoni sai keskenmenon mutta vasta kolmannen lapsen kohdalla ja on aina tullut ekasta kierrosta raskaaksi... Hän koki sen lähinnä ympäristön kannalta ahdistavaksi sen keskenmenon... Toki hän vieläkin kyllä muistelee tapahtunutta kauhulla mutta ei niinkään synkkyydellä kun voisi sitten taas olettaa että minä muistelisin. Hänellä on selkeänä mielessään että lapsessa oli jotain vialla jo alkuunsa ja siksi tuli pois. Jos minulle niin kävisi niin olisin varma että minussa on se vika ja siksi ei pysy kiinni.

Huomenissa olisi matka lastenkekkereille jossa yksi lapsista on käynyt läpi kantasolusiirron voittajana. Muistan erittäin ahdistavan selkeästi kun näin sen äidin tuskan hoitojen alkaessa... Ei se tuska ole hältä vieläkään helpottanut vaikka tytöllä on jo melkoinen tukka päässä ja rajoitukset vähenee jatkuvasti. Stressi laukaisi jonkunmoisen masennuksen ja edelleen hän joutuu mielialalääkkeitä popsimaan. Tätäkö minäkin haluan?? Haluanko sitä järkyttävää tuskan määrää siitä onko omalla pikkuisella kaikki hyvin?? Haluanko todella??

Jos maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä, niin en haluaisi... Myönnän ihan oikeasti että minä selviäisin ilman lasta... Todella voisin elää lapsettomana... Mutta se mutta on mies... Hän väittää että voisi elää lapsettomana mutta minä en ikimaailmassa sitä tule uskomaan. Jos hän on aikoinaan kahden viikon tuntemisen jälkeen kertonut että mä olen hänen mielestään äitityyppiä ja hän osaisi kuvitella minut lapsiensa äidiksi niin kyllä se kertoo jo jotain silloin 21v (herttinen sentään) pojan ajatusmaailmasta. Miten sen pystyisin sivuuttamaan??

Itseasiassa kun aiheeseen päästiin... Sisaruksilla kaikilla on jo lapsensa... Äidille ehkä vähän jäisi pettynty olo kun olen sentään se ehkä eniten perheihminen meidän katraasta ja minulla on ehkä asiat parhaiten juurikin töiden/parisuhteen/koulutuksen osalta. Isää tuskin kiinnostaa koska hän ei ole minulle ollut koskaan juuri läheinen eikä hänellä ole muita lapsia... eikä ymmärtääkseni minkäänmoisia haluja kuin viinapullon suhteen.

Miehen perhe taasen on lapsenlapseton. Miehen veli ei nyt ole mikään "isätyyppi" vaan lähinnä lämmittelee välejä tietokoneen välityksellä pelikaverien suuntaan. Alkujaan ennen yrityksen aloittamista naureskeltiinkin että miehelläni on sukunsa jatkamisen avainnippu ihan kokonaisuudessaan käsissään. Suvussa kun on oltu huonoja lisääntymään ja nyt oikeasti suvun ainoat jatkajat ovat nämä veljekset. Äidin puolelta on saatu kaksi oksaa kasvamaan... Hänellä on siis suvun paineet.... Vanhempien paineet.... Hänen kaveripiirissään on jo jokunen kaveri jakaantunut ja jatkanut sukuaan...

Eli sieltä ne paineet minulle tulevat... Niin hölmöltä kun on joskus kuulostanut ne lapsettomien jauhamiset niistä eroamisista koska mies ansaitsee jotain parempaa ja mies ansaitsee saada perheen ja onnen niin kyllä minä siihen osaan samaistua. Kärsin siitä itse jatkuvasti. Mietin millaisessa tilanteessa hän on kun tietää että perheen voisi saada jos olisi eri emäntä... Ei varmaan tule mieleen ihan jokapäivä isännälle :D Sen verta hyvä suhde meillä kyllä on, mutta ihan varmasti joskus tulee vielä... 

Menettämisen pelko oli minulla vielä puolisenvuotta sitten todella kova. Sen sain laimennettua kun otettiin asia oikeen todenteolla puheeksi ja ruodittiin asiaa niin että sain sen pääkopalleni oikeasti selvitettyä. Varmasti sama mörkö tulee vielä vastaan jos nämä IVF hoidot tässä ei ala tulosta tuottamaan. Aina niin kauan on hyvä olla kun on toivoa ja on seuraava hoito kalenterissa merkittynä... Vaan sitten kun ei enää ole.... Sitten tulee kyllä isoja ongelmia..

Joskus yksi riittää.... Joskus viisi ei

Negahan se sieltä sitten tuli ja myöskin jatkoitkua tähän itkuiluun mitä ounastelinkin. Toki asiaa auttaa vielä se että kaverini (tai siis entinen kaverini) sai juurikin tänään toisen lapsensa.... Toisen lapsensa meidän yrittämisen aikana... Hän ei ollut edes raskaana silloin kun yrityksemme alkoi... Nyt hänellä on jo kaksi lasta... Kaksi poikaa...

Itkujen itku sanon minä. Lannistumisen tunne ja muutenkin painon tunne on todella musertava. Yksin kotosalla olen ja poden ahdistustani. Seisoin keittiön oviaukolla ja lysähdin silmissäni siihen maahan vollottamaan vaikka oikeasti vaan seisoin karmiin nojaten ja mietin että voisin lysähtää tähän enkä nousis enää koskaan. Mukavuudenhalussani mietin josko kävelisin muutaman askeleen ja kaatuisin sohvalle. Olisin voinut hakea vessasta niistopaperiakin.... Vaan en mene sohvalle... Enkä jämähdä... Rupean siivoomaan elukoita... ne on pakko siivota.

Työpuheluita olen tässä välissä muutaman puhunut ja ihan hyvin se sujuu... Sen jälkeen tulee taas uusia aaltoja parkua eikä se lopu millään... Joku hormonihäiriö tässä on selkeesti menossa myös perusteellisen pettymyksen ohessa. En mä normaalisti itke kun ehkä pari kertaa jos jotain oikeen pahaa tapahtuu... Nyt mennään jo viidettä päivää hanat auki...

Hölmöähän tässä on se että en ole menettänyt mitään... En ole luopunut mistään... Olen "vaan" epäonnistunut tavoitteeni saavuttamisessa.... Joskin ehkä hieman liian monta kertaa...

Soitin verikokeen tuloksesta ivf hoitajalle. Hänelle tokaisinkin että negaa varmistelen.. Ja hän se sitten sieltä varmisti että juu ei ollut positiivinen testitulos. Pohdin hänelle ääneen että eipä ole sinunkaan työsi kovin mukavaa kun joudut näitä asioitakin ihmisille kertomaan ja varmasti monikaan ei ota kovin rauhallisesti (itse pystyn puhelimessa olemaan aina ihan rauhallinen ja ratkean vasta luurin suljettua) Hän sitten vaan tokaisin "lohduttavasti" että tässä on puolensa. Niin tylsä kun on kertoa niistä negoista niin hän saa myös usein iloita niistä positiivisista tuloksista. Teki mieli sanoa mutta sain imaistua.... Että minulla ei olekaan koskaan ollut vielä kokemusta niistä positiivisemmista uutisista niin en pysty samaistumaan... Mulle ne on ollu vuosikausia vaan niitä negatiivisia uutisia kerta toisensa jälkeen.

Jouluviikolla sitten ensimmäisen passin suunnitteluun... Paremmalla onnella... jahka tästä nyt selvittäisiin ensin.... En uskonut että näin rankkaa olis...

Huomenna olis veritestiä tiedossa

Eli huomenna verikokeen kautta töistä tullessa... Ylihuomenna varmaan tulee vahvistus... NEGASTA!!

Eli tissit hävis tuossa jo pari päivää sitten. Paino on palannut takaisin sinne mistä lähdettiin kun ivf aloitettiin lokakuun alussa.. vai oliko jo syyskuun puolella? Luget holahtelee vähänväliä pöksyihin ja kokoajan odotan että alkais jo mensuvuoto. Maha krampannut menkkakipuja jo parisen päivää... Minkäänmoisia paksuuntumishaaveita minulla ei siis ole... Eli ihmettä odotellessa... Mieli aina kuitenkin ajoittain menee jonnekin toiveikkaan puolelle ja yritän kertoa että on ne muutkin plussannu ilman mitään oireita. Vaan turhaa on tää kärvistely...

Ylihuomenna soittoa sitten hoitajalle ja jatkon suunnittelua kehiin... Seuraavaksi toivotaan että pakkasesta joku selviää sulatuksesta ja tarrais viel kiinni....

Mielialat romahti tossa lauantaina ja paruttua tuli koko la päivä... sunnuntaina vielä vaan itketti joten lenkkeilyä äiteen koirankanssa... Sunnuntaina kerroin sitten miehellekin että negaa odottelen tässä tulevaksi ja sen kanssa lisää volloteltiin isänpäivän kunniaksi... Nyt alkaa olee pakka taas kasassa joten uus romahdus torstaina ja sitten vielä viikonloppuna kun vuoto alkaa.... Eiköhän sitten oo paruttu taas parin kk edestä??

No nyt se romahdus sitten tuli jo kylään!

Aamusella oli vähän sellanen itkuinen kämyinen olo... Päätin painua nukkumaan kun se yleensä aina auttaa... ei se auttanu

Miksi miksi ja miksi? Miks mun pitää olla näin rikki?

youtu.be/FfoDyY25roM

Miksi sen pitää olla niin pakkomielteistä? Miksi kaikkien pitää saada lapsi? Miksi siitä saa pakkomielteen vaikka ei sitä lasta tarvitse? Miksei osaa vaan luopua unelmasta ja elää elämäänsä? Mihin sitä elämän suuntaisin? Mikä on uusi elämän tarkoitus? Mistä tiedän että se ei myöhemmin kaduta ettei kaikkea tehtykään? Pitääkö kuitenkin jaksaa vielä muutama vuosi??

En mä tarvii muiden ymmärrystä tälle asialle. En osaa kaivata ketään jolle tätä itkisin... Ei kenenkään tarvii nähdä näin hajoitettua ihmistä... Eikä kukaan ymmärtäisi että näin voi hajota asiasta joka on vielä täysin mahdollinen tulevaisuudessa... sä oot vasta niin nuori... ei tuo ole luultavasti lopullista...

Kun serkkuni yllättäen kuoli 30v iässä mietin hänen vaimonsa elämän traagista käännettä kun vauvakin oli vielä ihan pieni. Elämä oli parhaassa kohdassa kun se loppui... Se oli niin kamala asia että ei surkea lapsettomuuteni ollut kuin kärpäsen paskakasa siinä vieressä... Nyt kuitenkin olen jo pitkään miettinyt että hänen suruprosessinsa lähti siitä eteenpäin ja menetettyä miestä ei saa takaisin. Suru kulkee mukana koko elämän, mutta se ei kahlitse tulevaisuutta vaan antaa mahdollisuuden jatkaa. Hänkin jatkoi matkaansa ja elää taas onnellisesti parisuhteessa lapsiperheen arkea. (ei taatusti vailla murhetta ja surua, mutta eteenpäin)

Mitäs lapseton tekee? Se on edelleen siinä samassa pisteessä vailla mahdollisuutta siirtyä eteenpäin. Siinä jökötät ruudussasi ja odotat että kaikki osuu nappiin ja saat plussan. Pääset vihdoin liikkumaan! Ei ole mitään suruprosessia mitä voisi käydä, koska on mahdollisuus saada lapsi. Kun ei se tie katkea hoidoissa niin se on vaan jatkettava eteenpäin kunnes katko tulee... ja siihen menee aikaa...

On hetki jolloin päättää että nyt minä otan oman elämäni haltuun ja lähden tekemään jotain tavoitteellista kun ei se lapsi sieltä ehkä tulekaan. Alan oman elämäni herraksi. No mitäs minä alan tekemään? Vaihdanko työpaikan paskahommasta jonka olitin "kunnes jään äippälomalle"? Vakkaripaikka työyhteisössä joka voi äärettömän pahoin... Otahan vaan askel eteenpäin ja kusessa olet! No mites se matikka fyssa kemia mitä piti alkaa opiskelemaan josko joskus lähtis kokeilemaan oikeesti sitä eläinlääkistä? No mikäs siinä... tässähän se sivussa menee masennusten aallokossa sutiessa... Mites se ulkomaille muutto kun ajateltiin lasten syntymän jälkeen lähteä muutamaksi vuodeksi ja sitten taas takas ennen kun menevät kouluun? Laitetaanko unelmatalomme myyntiin kun se on kuitenkin liian iso meille kahdelle??

Täytyy sanoa että mä oon niin turta että en saisi mitään noista hommista edes alulle ajatuksissani! Täällä minä könyän masennuksenpartaalla tyhjässä torpassa osaamatta tehdä mitään. Woi Lahna.... Miten tässä elämässä nyt näin kävi? Nyt joku pelastaja jostain..... kiskokaa mun saappaat mudasta niin päästään eteenpäin.

haamun jarrutusjälki osa 2

Taisin olla hiukan hättänen... tai olen ehkä tänään liian hättänen...

Enhän minä niistätesteistä saanut näppejäni erossa pidettyä. Tämänpäiväinen tai aamuinen testi oli ehkä jopa jos mahdollista niin vielä haaleampi haamunvarjo. Huomenna isänpäivän kunniaksi teen vielä sen yhden herkän testin ja jos ei tärppää isänpäivän kunniaksi niin sitten odottelen kiltisti keskiviikon veritestiä...

Roskishaamun varjo osa 1

Tämä kuva ei ole kuva vauvamahasta!!



Tämä kuva on näyte siitä miltä mahani näytti punktion jälkeen parin päivän päästä... En tiedä näkeekö kukaan sitä sen kummoisempana, mutta sanotaan näin että minulla ei ole moista pömppistä ihan normaalisti tollaiviissii... Ja maha ei ollut sisäänvedettävissä millään mittakaavalla... Kyseinen turvotus lähti vasta viikko alkionsiirron jälkeen laskemaan. Nyt taas näkyvissä ihan oma normi mahamakkara :) 

Tämän kuvan laitoin ihan vaan vertailukohdaksi jos vaikka onnistun paksuksi tulemaan niin millä kuulla sitä näyttää sitten tuolta samalta...

Sitten siihen roskishaamuun :D Tänään on se 11.11.11 ja lupasin testata vaikka ei siinä mitään näkyisi vielä kun on vasta pp9 menossa... Vaan sain roskishaamun varjon.... Olen näitä samoja testejä käyttänyt aina ja iankaikkisesti eikä koskaan ole mitään viivanpaikkaa tai aamun jarrutusjälkeäkään näkynyt. Tänään sain kuitenkin näkyviin roskishaamun varjon. Yritin sitä ikuistaa kameralla talteen vaan aika laihoin menetelmin. Mulla on sentään melkojäreä 50D kamera johon on putkea jokalähtöön ja siltikin kuvanlaatu moisesta pienestä paperiliuskasta on aika huono.

Olen kuitenkin niin riemuissani että 11.11.11 tuotti minulle edes moisen yllätyksen. Sunnuntaina katsotaan onko se oikeasti ollut haamu vai pelkkä onnenkantamoinen päivämäärän kunniaksi. Miehelle en uskaltanut vielä edes mainita asiasta koska turhaa toivoa vaan herättelisi. Hän saa kuulla asiasta sunnuntaina jos jotain iloista kerrottavaa silloin on...

 

Vielä perään tämä roskishaamun kuvantamisyrityksen surkea tulema

Tasan viikko alkionsiirrosta

Nyt siinä on tasan viikko... Tuntuu ikuisuudelta :D

Tänään on vihdoin maha ihan aikuisten oikeesti normaali. Olo on mitä mainioin!! Olen juossut pissimässä eilisen illan ja yön ja aamun. Nyt on HYVÄ OLLA!!!

Hyvä olla siis mahan osalta, mutta ei sen osalta, mitä eilen tajusin. Tajusin nimittäin että en ole ollenkaan varautunut negaan! Olen vaan ajatellut yltiöpositiivisesti alitajunnassani kuinka tämä onnistuu. Olen mahapystyssä kesällä... miten selviän joulun jos ei vanhemmille kerrota... Eihän niille voi kertoa kun ne juoruaa heti... siis molempien vanhemmat...

Eilen vasta sisäistin sen että sieltä voi suuremmalla todennäköisyydellä tulla taas se paskiaisnega ja sitten saankin taas kertoa koko maailmankaikkeudelle että ei tullu lasta taaskaan ja että ensivuonna jatketaan leikkiä.. Ensivuoden tammikuussa siis tarkalleen ottaen olis seuraava mahdollisuus PASsiin!! Hyi olkoon!!!

Kolmen vuoden rajapyykki jo kummittelee huhti/toukokuussa sinnehän ei meidän koskaan pitänyt mennä... Se ei ollut vaihtoehto!

Onneksi pakkasessa on vielä kolmeen siirtoon tavarat niin uusi ivf rundu tulee vasta joskus keväällä jos on pakko. Toivottavasti siihen mennessä joku jo tarraa kiinni...

Mutta juu... Nyt on perus viimeinen piianpäiväviikko. Se alkaa aina tällä samalla uskomattomalla masennuksella ja neganpelolla... Ensimmäinen viikko menee aina vahvassa onnistumisen tunnossa.